Split Fiction on mestariteos

Hazelightin toiminnassa pelialalla on jotain mahtavan "väärää". Tässä ajassa live service, kykypuut, mittavat tarinatilat ja verkkomoninpeli ovat AAA-pelien tunnusmerkkejä. Mutta sitten Tukholmassa majaansa pitävä kehittäjä on sitä mieltä, ettei isompi budjetti merkitse isompaa mittakaavaa, että pelit ovat parhaimmillaan, kun pelataan yhdessä samassa huoneessa, ja että laatu ja vaihtelu ovat tärkeämpiä kuin kuukausien sisältö.

Split/Fiction on kuitenkin isompi spektaakkeli kuin edeltäjänsä It Takes Two, mutta se ei ole kestoltaan pidempi, eikä siinä ole enemmän erilaisia pelimekaniikkoja. Sen sijaan Josef Fares ja muut Hazelightin tekijät laittavat kaiken eri koriin, ja siinä sivussa luovat yhden häpeilemättömästi viihdyttävistä peleistä, joita olen pelannut. Koskaan! Ja se on myös opetuksellinen hauskalla tavalla.

Split Fiction on kaavaltaan samanlainen kuin It Takes Two (ja jossain määrin myös A Way Out), ja se on menestyksen avain. Yhdessä pelaaminen tavalla, joka on joskus monimutkaista, kun kaksi pelihahmoa ovat pakotettuja toimimaan yhdessä tarinallisella tasolla, ja peli on jaettu teemaltaan erilaisiin osiin. Pelaaminen tuntuu hiotulta versiolta It Takes Two'sta kera hyvän ja hieman huojuvan ohjauksen, ja ytimessä tasoloikka pohjautuu tuplahyppyihin ja ryntäykseen eli "dashiin". Sillä ei kuitenkaan ole niin väliä. Minusta kaikille kehittäjille pitäisi antaa lupa toistaa itseään joillakin osa-alueilla, jotta voidaan hioa täällä, ja tehdä uutta tuolla. Split Fictionissa Hazelight tekee tämän esittelemällä joukon kekseliäitä jaksoja, jotka usein myös tuntuvat mahtavilta. Yhdessä hetkessä pelataan niin, että yksi pelaaja katsoo menoa ylhäältä päin, ja toinen sivusta - ja siis ilman jaettua ruutua, on syytä muistaa. Seuraavassa toinen manipuloi ympäristöä, jotta toinen pääsee liikkumaan turvaan. Ja niin edelleen. It Takes Two oli jo niitä monipuolisimpia ja kekseliäimpiä pelejä, mutta Split Fiction menee vieläkin pidemmälle.

It Takes Two oli mahtava monin tavoin, mutta minulle tarina ei ollut onnistunut, ja neljä päähenkilöä olivat raivostuttavia. Ei, kukaan ei pääse helpolla. Dr. Hakim oli se pääsyyllinen persoonallaan ja kyseenalaisella puheen korostuksella, mutta traumoja tuottavat vanhemmat ja apaattinen tytär eivät ole kaukana. Neljän henkilöhahmon asetelma pilasi muuten niin mielenkiintoisen lähtökohdan, jolla oli mahdollisuus keskustella avioliitosta tavalla, jollaista harvemmin peleissä näkee.

Hazelight näyttää itsekin tiedostaneen tarinan ja henkilöhahmojen ongelmat, sillä joskin kaksi päähenkilöä Mio ja Zoe ovat aluksi aivan liian kyynisiä ja lapsenomaisia, ajan kanssa kumpikin alkaa elää. Heidän henkilöhahmonsa eivät ole erityisen omaperäisiä, mutta vuorovaikutuksen, toimivan dialogin ja jokseenkin mahtavan kasvoanimaation voimin Hazelight osuu tunteisiin vetoavaan maaliin. Teemaltaan ja kerronnaltaan tarina ei välttämättä ole yhtä kunnianhimoinen kuin It Takes Two, mutta se tarina kerrotaan paremmin. Ja kyse on ajankohtaisesta tarinasta, kun mukana on sarjakuvamainen pahis Rader, joka kovasti riistää ja suitsii luovuutta.

Rader on merkityksellinen, sillä koskien EA:n pomon Andrew Wilsonin viimeaikaisia puheita tekoälystä, on niin ikään hauskaa ja suorastaan kapinallista, miten Josef Fares ja kumppanit tarjoilevat viileän näkemyksen ylemmän luokan toimitusjohtajasta, joka teeskentelee puhuvansa omiensa puolesta, mutta joka todellisuudessa haluaa vain riistää heidän luovuuttaan voittojen maksimoinnin nimissä, ja kootakseen unelmansa eli monopolin.

Pinnalla Rader on kuitenkin hyvä tyyppi, joka vain haluaa innoittaa kirjailijoita julkaisemaan teoksensa. Siksi kaksi toisilleen tuntematonta Zoe ja Mio ovat mukana tällaisessa liiketoiminnassa. He haluavat - eri syistä - saada työnsä julkaistuksi. Mutta kuten kaikki tiedämme, jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se myös on sitä. Mio vaistoaa vaaran ensimmäisenä, kun hän näkee pedon koneessa, johon on pakko kytkeä itsensä, jotta voi ajaa läpi Raderin vaikuttavan (ja julkistamattoman) simulaation. Viha konetta kohtaan seuraa perässä, ja äkkiä hän onkin samassa simulaatiossa kuin Zoe, eikä ulos ole pääsyä.

Tarinallisesti seurataan tuttua polkua, mutta myös hyvin toteutettuna. Tarve yhdessä pelaamiselle, ystävyyden arvo ja ikuinen kapitalismin ahneus ovat hyviä teemoja, jotka Hazelight saa kohdilleen. Tällä tavalla tarina tarjoaa mahtavat puitteet Split Fictionin parhaalle puolelle, eli hulluttelevalle ja vaihtelevalle pelattavuudelle.

Mio kirjoittaa sci-fiä, ja Zoe fantasiaa. Näin ollen heidän simulaationsa vaihtelevat kätevästi sci-fin ja fantasian välillä. Aluksi pelissä on hyvin klassisia ominaisuuksia molemmista, ja teeman vaihtaminen osiosta toiseen tuntuu kaavamaiselta, mutta mitä enemmän pelaa, sitä enemmän homma aukesi minulle ja pelikaverilleni. Ja kaikki kootaan yhteen mahtavassa ja suorastaan hullussa viimeisessä osiossa, joka sitoo kaiken yhteen kauniisti. En aio tietenkään paljastaa juonta tässä, joten sanon vain sen, että viimeinen osio käyttää aiemmin nähtyyn perustuen erilaisia näkökulmia ja jaettuja ruutuja. Kyseessä on loistava ehdokas vuoden peliksi. Se on elokuvallinen, mutta täysin pelattavuuden ehdoilla.

Kyllä, kyseessä on jotain niin harvinaista kuin se, että peli osaa lopettaa huipulla. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki sitä ennen vastaan tullut on yhtä loistavaa. Split Fictionin ydinpelattavuus on mitä parhainta. Ohjaus toimii, eri tasojen välimatka loikissa on hyvää, ja liikeanimaatio on loistavaa ilman, että se vaikeuttaisi pelaamisen tuntumaa. Tältä perustalta kaikki muukin toimii. Ja läskiksi hyvällä tavalla vedetään paljon. Olen jo maininnut muutamia esimerkkejä, mutta saanen kertoa vielä yhden suosikkiosioistani: Hazelightin version klassisesta Mission: Impossiblesta, jossa Ethan Hunt laskeutuu laserristikon läpi. Mio on hakkeroinut droonin, jota voi ohjata ylös ja alas. Tämä puolisko ruutua nähdään siis sivulta, ja näin korkeus on helppo arvioida. Zoe voi puolestaan vaihtaa painopistettään ohjaten eteen ja taakse, ja oikealle tai vasemmalle. Hänen ruutunsa on näin ylhäältä päin. Koko jakso on mahtava harjoitus yhteistoiminnasta. Ilman jatkuvaa viestintää ja yhdessä pelaamista on mahdotonta välttää lasereita, joiden liikkuminen muuttuu koko ajan vaikeammaksi matkalla kohti pohjaa. On vain tehtävä työtä yhdessä onnistumiseksi.

Näin peli myös muistuttaa, että yhdessä saa enemmän aikaan, ja miten tärkeää ja palkitsevaa onkaan luottaa toiseen. Näin se viedään vain uudelle tasolle.

Perinteisemmällä tasolla kyse on toimivasta viihteestä, ja pelikaverini kanssa hämmästyimme useasti Hazelightin toiminnasta. Missään tämä ei ole yhtä selvää kuin sivutarinoissa, jotka kestävät 5-15 minuuttia, ja käsittelyssä on laajasti eri lajityyppejä ja tapahtumapaikkoja. Mukana on lasten synttärijuhlia helvetistä karanneen hammaslääkärin kanssa, erittäin äärimmäinen lumilautailumatka miesmuistiin, ja jo nyt kuuluisaksi kohonnut jakso, jossa nähdään hot dogin valmistus. Suurin osa 12 sivutarinasta ovat erittäin luovia ja tarkasti tehtyjä. Joskus kokeillaan uudenlaista pelattavuutta, toisinaan kyse on uudesta tapahtumapaikasta tai graafisesta tyylistä. Kyse on eräänlaisista lyhytelokuvista, jollainen on aina mukana Pixarin elokuvassa: herkullinen välipala, joka jättää haluamaan lisää. Toivon, että tämä on tie, jolla Hazelight jatkaa.

Kyky olla niin häpeilemättömän viihdyttävä, ja samalla opettaa tärkeitä asioita yhteisöllisyydestä ja yhteistoiminnasta on jokseenkin tunnusomainen piirre Hazelightin peleissä, sillä (valitettavasti) samanlaisia pelejä ei ole montaa, jotka on alusta asti suunniteltu pelattavaksi tällä tavalla. Ja vaikka niin A Way Out kuin It Takes Two tekevät saman, ei yhdistelmä ole koskaan ollut yhtä onnistunut kuin nyt.

Voisin jatkaa lisääkin Split Fictionin ylistystä mainiten hetkiä, jotka jäävät pelimuistoihin tulevaisuudessa, mutta en aio pilata löytämisen iloa muilta kertomalla niistä. Pelissä on paljon koettavaa ja ihasteltavaa matkan varrella. On syytä olla kiitollinen, että Hazelight on olemassa, ja menestyy pelialalla, ja olen toiveikas sen suhteen, että Split Fiction on oleva giganttinen menestys, jotta voimme nauttia mahtavista kokemuksista jatkossakin nykyajan yhden jännittävimmän yhtiön peleissä. Split Fiction on yhdessä pelaamisen mestariteos. Ja siinä se.