Springsteen: Deliver Me From Nowhere

Yöt pitenevät. Päivät kylmenevät. Pensaskasvustosta ryömii ulos eräs omapäinen näyttelijä, jolla on kädessään esitys, josta hän toivoo saavansa Oscar-palkinnon. Hän on treenannut ahkerasti, "muuttanut" itseään ja muistuttaa viisikymppisiä ihmisiä siitä, että elämä oli todella parempaa nuorempana. Aivan oikein, on vuotuisen musikaalielämäkertaelokuvamme aika.

Itse asiassa pidin viime vuoden tulokkaasta tässä yhä yksitoikkoisemmaksi käyvässä alalajissa. A Complete Unknown tuntui sekä Bob Dylaniin tutustumiselta että aikakausielokuvalta. Se kuorii verhoa taaksepäin kansanmusiikista ja siitä, miten se muuttui Dylanin kaltaisten suurten vaikuttajien ansiosta. Chalametin kookas ääni auttoi tekemään elokuvasta eheän tuntuisen, mutta se ei ollut välttämätöntä, jotta A Complete Unknownista olisi ollut hauskaa.

Bruce Springsteen taas ei välttämättä ole tunnettu siitä, että hänellä olisi outo ääni. Jeremy Allen White vaihtaa laulua paljon sovittaakseen sen Pomon mukaan, mutta muuten hän kuulostaa hyvin omalta itseltään, satunnaista esityksen jälkeistä hyssyttelyä lukuun ottamatta. Whiten suuret siniset silmät on myös peitetty ruskeilla piilolinsseillä, mutta muuten kyseessä on se Jeremy Allen White, jonka tunnemme ja rakastamme. Hänen suorituksensa auttaa pitämään Deliver Me From Nowhere -elokuvan pinnalla, mutta en usko, että se pelasti Springsteenin elämäkertaelokuvaa.

Siinä missä A Complete Unknown käyttää Dylania musiikin muuttuvan genren katalysaattorina, ja elokuva kertoo siksi paljon muustakin kuin yhdestä kitaraa kantavasta kummajaisesta, Springsteen-elokuva keskittyy hyvin pitkälti pelkästään Springsteeniin. Jopa silloin, kun Jeremy Strongin hahmoon siirrytään keskustelemaan vaimonsa kanssa, he puhuvat vain Brucen albumista ja sen sisältämistä synkistä sävyistä. Se on melkein kuin play-by-play kesken elokuvan, ikään kuin yleisön ei odoteta pysyvän perässä, kun Bruce tuijottaa taas yhtä kuvaa tyhjyyteen ja sen ei-niin-kätkettyä merkitystä.

Valinta keskittyä Springsteeniin on järkevä. Voisi väittää, että useimmat elämäkertaelokuvat pysyttelevät päähenkilönsä kanssa suurimman osan elokuvasta, jolloin yleisö voi tuntea tuntevansa legendaarisen taiteilijan hieman henkilökohtaisemmin, kun lopputekstit rullaavat. Näin on varmasti myös Deliver Me From Nowhere -elämäkerrassa, sillä Springsteenin elämäkertaelokuvassa tuodaan esiin hetki hänen elämässään, jolloin hän kamppaili vakavan masennuksen kanssa kirjoittaessaan albumiaan Nebraska.

Seuraamme Brucea, kun hän siirtyy väkivaltaisesta lapsuudesta masentuneeseen aikuisuuteen, eikä hän kykene ymmärtämään kumpaakaan. Stephen Grahamin esittämä Springsteenin isä on alkoholisoitunut, pelottava stereotyyppi väkivaltaisesta isästä, ja vaikka esitys ja elokuva yrittävät kertoa, että isällä oli omat ongelmansa ja että hän oli syvempi kuin miltä näytti, valkokankaalle jätetty materiaali ei vastaa näitä ajatuksia. Se kiteyttää itse asiassa suuren osan Springsteen: Deliver Me From Nowheresta, itse asiassa. Se, minkä ohjaaja Scott Cooper todennäköisesti halusi raa'aksi ja karkeaksi kuvaukseksi siitä, miten masennus iskee jopa suuriin, tuntuu lopulta siltä, että sillä on mielenterveyttä käsittelevän koulukokouksen painoarvo ja vivahteet.

Välillä tuntuu, että elokuva on rohkea. Masennuksen kuvaaminen vaikuttaa aluksi vahvalta. Springsteenin elämässä on tyhjyyttä. Hiljaisuus muuttuu välillä hieman äänekkääksi, kuten Jeremy Strongin hahmo sanoo ensimmäisissä kohtauksissa. Springsteen ei ole ajoittain tämän tarinan sankari. Masennus ei ole mikään lohikäärme, joka on voitettava, vaan varjo itsestään, joka voi tehdä hänestä jonkun, josta hän ei pidä, mikä vain jatkaa kierrettä. Tätä oli mielenkiintoista pohtia, mutta se ei tehnyt ruudusta kovinkaan mukaansatempaavaa.

Elokuva käyttää niin paljon aikaa Springsteenin masennuksen toteamiseen, ettei se sitten oikein ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Masennusta ei tunneta hyvänä ajankohtana, minkä vuoksi ehkä niin harvat elokuvat onnistuvat saamaan sen oikein, eikä Deliver Me From Nowhere valitettavasti kuulu niihin. Cooper ei oikein osaa päättää, onko tästä tulossa elämäkertaelokuva, joka on erilainen kuin muut, vai jääkö se genren rytmiin. Isoja musiikkihetkiä on, mutta niitä on niin vähän, että tuntui kuin joku olisi varmistanut, että elokuva muistaa soittaa hittejä. Draamaa on liikaa, jotta tämä tuntuisi kunnolliselta masennuksen kuvaukselta, ja liian vähän draamaa, jotta siitä tulisi mukaansatempaava elokuva. Asiaa ei auta se, että Springsteenin mielenterveysongelmista "parannutaan" leikkauksella 10 kuukautta myöhemmin, jossa hänet nähdään taas lavalla pitämässä hauskaa.

On asioita, jotka erottuvat Springsteen: Deliver Me From Nowheressa. Esiintymiset ovat kaikki niin hyviä kuin ne voivat olla. Jeremy Allen White ja Jeremy Strong ovat loistava pari yhdessä. Stephen Graham tuntuu hieman hukkaan heitetyltä, mutta muuten voi sanoa, että kaikki yrittävät saada oman biopic-kultansa. On vain valitettavaa, että nämä suoritukset on yhdistetty näin tylsään, tavanomaisen elämäkerran elokuvaan. Ehkä Springsteenin maailma ei olekaan niin kiinnostava. Ehkä siinä oli enemmän, mitä emme nähneet. En usko, että minua kiinnostaa tietää, niin kamalalta kuin se kuulostaakin ihmisestä, joka on juuri jakanut masennuksensa pimeyden valkokankaalla.