Stalingradin taistelu on eittämättä merkittävä maailmanhistoriallinen tapahtuma. Euroopan kartta näyttäisi tänään varsin erilaiselta, ellei Hitlerin armeija olisi pysähtynyt Venäjän aroille 1940-luvun alkupuolella. Kaupungin nimeä kantavia sotaelokuvia on tehty ainakin kaksi kappaletta: saksalaisten versio vuonna 1993 ja venäläisten tulkinta 2013.
Ryhmä venäläisiä jääkäreitä saa tehtäväkseen valloittaa strategisesti tärkeällä paikalla oleva kerrostalo. Valtaus onnistuu ja päämaja antaa käskyn pitää rakennus hallussa apujoukkoja odottaen. Seuraavat neljä vuorokautta tuntuvatkin sitten hyvin pitkiltä. Näkökulma pysyy pääasiassa Äiti Venäjää punatähti otsassaan puolustavissa sankareissa, mutta myös siviiliväestö ja saksalaiset esitetään persoonina parituntisen rainan aikana. Kahden viimeksi mainitun ryhmän motiivit vain ovat kovin kaksiulotteisia.
Saksalaisia komentava eversti on yksioikoinen ja ankara arjalainen, jolle edes ali-ihmisinä näyttäytyvien siviilien polttaminen elävältä ei ole vierasta. Epäpäteväksi upseeriksi osoittautuva kapteeni Kan tuntuu kuluttavan aikaansa enemmän siviiliväestön kanssa heilasteluun kuin sodankäyntiin. Raunioiden keskellä sinnikkäästi elävillä nuorilla naisilla on suhde joko venäläisten tai saksalaisten sotilaiden kanssa. Luonnollisesti maahantunkeutujille antautuneiden naisten kohtalo on toinen kuin isänmaalle uskollisina säilyneillä neidoilla. Venäläisten henkilöhahmot ovat kuin läpileikkaus sen ajan yhteiskunnasta, sillä joukkoon mahtuu melkein kaikkea aina ammattisotilaasta entiseen oopperalaulajaan saakka. Yhteistä heille on läheisten menettäminen saksalaisten maahantunkeutumisen vuoksi.
Elokuvan propagandistinen asenne on ilmeinen myös toimintakohtauksissa. Äiti Venäjän puolustajat eivät peräänny, vaan hyökkäystä jatketaan ase tanassa, vaikka koko mies olisi palavana soihtuna liekeissä. Jokainen sotilas tuntuu olevan varsin iloinen saadessaan uhrata henkensä taistelussa fasismia vastaan. Toimintaosuudet köhivät myös elokuvallisesti: hidastettuja otoksia on kohtuuttoman paljon, mikä tappaa kohtausten energian. Alun shokkivaikutuksen laannuttua katsojan huomio alkaa harhailla pois ruudun tapahtumista aina taistelun alkaessa. Ohjaaja Fedor Bondarchuk näyttäisikin olevan paremmin kotonaan henkilöpainotteisen draaman eikä niinkään toiminnan kuvaamisessa.
Kokonaan kelvoton elokuva Stalingrad ei missään nimessä ole. DVD:n valikoista voi valita ääniraidan useasta kielivaihtoehdosta. Todentuntuisuuden vuoksi valitsin alkuperäisen, jossa venäläiset puhuvat venäjää ja saksalaiset saksaa. Lavastus ja puvustus on toteutettu niin sanotusti viimeisen päälle: kaikki näyttää juuri niin aidolta kuin osaisi kuvitellakin. Digitaalitehosteiden läsnäolon huomaa ainoastaan joissakin laajoissa otoksissa. Toimintakohtauksien unettavaa laahaamista lukuun ottamatta elokuvan rytmitys toimii kerronnan edetessä johdonmukaisesti ratkaisuunsa saakka.
Lisämateriaalina tarjoillaan varttitunnin katsaus kulissien taakse. Tarkoituksena on kai ollut mainostaa leffaa, koska mitään varsinaista asiaa ei pätkässä kerrota. Kokonaisuutena venäläinen versio Stalingradin taistelusta kärsii liian ilmeisestä venäläisen sankarimyytin ruokkimisesta. Toinen huomattava puute on saksalaisten esittäminen joko tunteettomina petoina tai sitten ihan muuten vain epäpätevinä tehtäviinsä. Kyllä tämän kertaalleen katsoo, mutta suosikkini on edelleen vuoden 1993 saksalainen näkemys. Sanonta "häviäjät tekevät parhaat sotaelokuvat" pitää edelleen paikkansa.