Stride: Fates (PSVR 2) on liian buginen

Laadukkaista virtuaaliräiskinnöistä on viime aikoina ollut puutetta Playstationilla. Tilannetta paikkaamaan tulee JoyWayn Stride: Fates, joka koki päivänvalon jo viime vuonna muilla virtuaalialustoilla. Hämmentävästi Mirror's Edgeltä (Dice, 2016) vaikuttava lennokas toimintapeli saa pelkäämään virtuaalipahoinvointia.

Stride: Fatesissa pelaaja hyppää erikoisjoukkojen poliisin saappaisiin ja saa tehtäväkseen siivota kaupungin alamaailman kelmejä. Slummeista itsekin kotoisin olevalla hahmolla on erityistietoa siivoamistaan alueista ja nykyisen työnsä puolesta uusimmat työkalut homman toteuttamiseen. Tarina on sopivan uskottavaa hömppää myymään pelin eteneminen lennokkaasta toimintatilanteesta toiseen.

Silmistä kuvatuksi virtuaaliräiskinnäksi Stride: Fatesin ominaisuudet ovat innostuttavan monipuoliset ja ihailtavan kunnianhimoiset. Pelaaja pääsee hyppimään katoilla, juoksemaan seinillä ja kiipeilemään pintoja pitkin. Vihollisia voi rei'ittää erilaisin asein, muksia kumoon nyrkein tai vaikka piestä hengiltä erilaisin irtoroinin. Kaiken tämän lisäksi pelissä pääsee hakkeroimaan digitaalisia lukkoja ja soluttautumaan jopa tietokonejärjestelmien sisään. Paperilla kaikki tämä kuulostaa mahtavalta, mutta mahtavuuskin saadaan ajettua alas kun toteutuksen taso ei yllä lähellekään suunniteltua kokonaisuutta.

Teknisesti Stride: Fatesin toiminnantäytteinen eteneminen kompastelee useammalla avainosa-alueella. Kertaalleen opastuksessa mainittu juoksun aktivoiminen käsiä heiluttamalla ei tunnu toimivan millään. Ihan sama, heilutanko käsiäni pienellä liikkeellä nopeasti tai isossa kaaressa hitaasti, hahmo ei juoksuaskelia halua ottaa hyvin satunnaisia pysähdyksiä lukuun ottamatta. Tämä johtaa siihen, että osa hypyistä jää aina liian lyhyeksi ja hermot menevät. Liukuminenkin pysäyttää hahmon joka kerta kuin seinään, mutta sentään tämä ei ole etenemisen kannalta niin kriittistä.

Käsillä tavaroihin tarttuminen on yhtä mahdottomuuden kanssa. Tuntuu siltä, että kerättävät tavarat oikein hylkivät niitä tavoittelevia virtuaalikouria. Esimerkiksi pöydällä olevaa sipsipussin kaltaista esinettä kurottaessa kädet rekisteröivät pöydän ja tarttuvat siihen tai työntävät hahmoa pois päin pöydästä. Pahimmillaan kädet sujahtavat pinnoista läpi ja räjäyttävät tavarat konkreettisesti tavoittamattomiin. Kädet siis tarttuvat kaikkeen muuhun paitsi siihen, mihin haluaisin. Ainoa jollain tavalla keksimäni toimiva keino tavaroiden saamiseksi on hypätä pöydän päälle, mennä kyykkyyn ja lähestyä tavaraa suoraan ylhäältä päin.

Hypystä puheenollen napin varassa oleva hyppykäsky on yliherkkä. Halutessani vaikka hypätä edessä olevalle pienelle tasolle, hahmo singahtaa aivan liian usein pitkälti tason yli kuin heliumilla täytettynä kuun painovoimakentässä tippuen suoraan surman suuhun. Tarkkuutta vaativia hyppytilanteita pelissä riittää, joten hermothan tähän touhuun menevät harva se hetki. Itse opin jarruttamaan ylimalkaita ilmalentoja tarttumalla pintoihin välittömästi hypyn aloitettua, mutta toiminnan luonnoton töksähtäneisyys tuntuu typerältä.

Ampumaan pääsee useammalla eri aseella aina tapettujen vihollisten tiputtamia tussareita myöten. Harmillisesti ainoastaan omalle käsiaseelle on paikka puvussa ja loput aseet joutuu kantamaan kädessä siihen asti, kunnes seuraava kiipeilyosuus pakottaa niistä luopumaan. Ampuminen Stride: Fatesissa on häiritsevää puuhaa - ei sen epätarkkuuden vaan - aseen asennon takia. Luonnolliselta tuntuva tähtäyskulma saa aseen osoittamaan sen verran yläkanttiin, ettei osuminen onnistu edes muutaman metrin päässä seisovaan viholliseen. Lasertähtäinpäivityksen myötä tähtäyskulmaa oli helpompi hakea, mutta aseen naurettavan alakulmavoittoisen asennon takia ampuminen tuntuu vain typerältä ja saa ranteen kipeäksi.

Graafisesti Stride: Fates on sujuvan oloinen. Ilme on yleisesti selkeä ja tekstuuripinnat tarkkoja. Yksityiskohtia on sopivissa määrin uskottavan oloisen maailman luomiseen aina fyysistä irtoroinaa myöten, tosin ampumapeleissä toivoisi ympäristön reagoivan tulitukseen. Sentään Stride: Fatesissa hahmot retkuavat uskottavasti saaduista osumista ja jopa tiputtavat tavaroitaan - kuten kypäriä - kuoleman yhteydessä. Hahmomallinnus on yksityiskohtaista, mutta erinäköisiä vastustajia on aika harvassa. Animointi on kuitenkin luontevan oloista. Esittelyvideoissa peli näytti häiritsevän paljon Mirror's Edgeltä, mutta pelatessa Stride: Fatesissa on sopivasti omaa ilmettä erottuakseen omilleen. Vaikka Playstation 5 pyörittää peliä moitteetta, mahdollisesti liian nopeasta tahdista ja useaan suuntaan liikkumisesta johtuen pahoinvointi alkaa vellomaan jo 15 peliminuutin kulmilla, ja viimeistään puolen tunnin jälkeen on yksinkertaisesti pakko lopettaa pelaaminen ja pitää useamman tunnin mittainen tauko olon tasaantumiseksi.

Äänitehosteet ovat pelissä hyvällä mallilla. Aseet poksuvat uskottavasti ja ympäristön äänimaisemat istuvat hyvin näkymään. Ääninäyttely on keskitason osaamista, mikä riittää myymään vaaran tunnetta vihollisten huuteluna toimintakohtauksissa, mutta jättää hieman kaipaamaan syvyyttä pidemmissä keskusteluissa. Yleisesti keskustelut kuitenkin ovat sujuvia ja selkeitä viemään tarinaa eteenpäin. Musiikki on varsin tutunoloista mutta toimivaa elektronista tunnelmointia vauhdittamaan toimintakohtauksia ja sähköistämään yleistä menoa.

Stride: Fatesin piti olla uusi suosikkini VR-peliksi, ja kieltämättä tekijät ovat hyvällä asialla olleetkin. Valitettavasti tekninen osaaminen ei ole yltänyt kunnianhimoisen idean tasolle ja peli epäonnistuu useamman kriittisen ydintoiminnan osa-alueella. Huomattavasti haluttua vähäisemmäksi jäänyt pelikokemus lopahti lähinnä turhautumisen ja pahoinvoinnin mutta ennen kaikkea bugien aiheuttaman mahdottomuuden edessä. Mahdollisesti tulevat päivitykset korjaavat Stride: Fatesin pelattavaan kuntoon, mutta kyllä näin julkaisun yhteydessä kokonaisuus on pitkälti pelikelvoton.