Suicide Squad: Kill the Justice League ei ole toistaiseksi tehnyt vaikutusta

Ajatukseni pohjautuvat seitsemään pelituntiin Suicide Squad: Kill the Justice Leaguen parissa. Puolet pomovastuksista on kaadettu, ja runsaasti avoimen maailman tehtäviä suoritettu. Se niin sanottu endgame-sisältö on kokematta, eikä pelin pidemmän aikavälin vetovoimasta voi vielä sanoa mitään. Siksi myöskään arvosanaa ei vielä ole.

Suicide Squad: Kill the Justice League on jonkinlainen epävirallinen jatko-osa Batman: Arkham Knightille, ja tämä on hirveän huono ratkaisu. Näin tehdään tyhjäksi erittäin onnistunut loppuratkaisu. On kuitenkin nyt syytä keskittyä ennen kaikkea siihen käytännön pelaamiseen.

Rocksteady Studios on edelleen loistava tavoittamaan valitun paikan tunnelman, ja välittämään sen pelaajalle. Metropolis ei ole Gotham City, joten luvassa ei ole yksityiskohtiin paneutuvaa ympäristön tutkimista. Kaupungin eri alueet ovat ulkoisesti toisistaan erottuvia, tarinaa kerrotaan ympäristön avulla ja kaikesta tulee mielikuva, että kyseessä oli elävä kaupunki vielä muutama viikko aikaisemmin. Lisäksi peli on teknisesti erittäin pätevää jälkeä. Kaikki henkilöhahmot on tuotu sarjakuvista hyvin mukaan peliin yksityiskohtineen, ja ääninäyttely on kautta linjan suorastaan loistavaa.

Ytimessä on niin sanottu "looter shooter" -pelattavuus, ja sehän toimii. Liikkuminen Suicide Squad: Kill the Justice Leaguessa on varsin hauskaa. Se onkin ainoa tapa, jolla neljä eri pahistelevaa päähenkilöä erottuvat toisistaan. Siksi eri hahmojen välillä vaihtaa välillä ihan vain nähdäkseen, miten käy liike Metropoliksen kattojen yllä. Mutta niitä ongelmiakin on. Voi pojat, miten onkaan niitä ongelmia. En ole päässyt vielä loppuun, mutta en usko teoksen jäävän mieleen pelikokemuksena sen kummemmin tuntien karttumisesta huolimatta.

Liikkuminen on siis viihdyttävää, ja suurimman osan ajasta tämä tarkoittaa liikkumista sinne, missä pahikset ovat. Metropoliksessa on paljon korkeuseroja ja pahikset ilmaantuvat usein jonnekin katolle. Näin ollen iso osa peliajasta menee johonkin ihan muuhun kuin niiden aseiden käyttämiseen. Kyseessä pitäisi kuitenkin olla "looter shooter", ja mukana ovat ne perinteiset värikoodatut luokat tavaran harvinaisuudelle. Lisäksi kohdattavat pahikset ovat kasvottomia, nimettömiä ja tylsiä. Mitään vaihtelua en toistaiseksi ole nähnyt.

Käyttöliittymä on sanalla sanoen täysi. Kehitys on juuri päinvastainen verrattuna siihen, että nykyisin pyritään tarjoamaan pelaajalle tarvittava tieto jotenkin muuten kuin erilaisin numeroin ruudun reunoilla. Toki pelaaja oppii ajan kanssa suuntaamaan huomionsa siihen olennaiseen, mutta aloittaessa sekava vaikutelma on taattu.

Verkosta katsotun tiedon mukaan sivutehtävien parissa vierähtää noin kymmenen tuntia aikaa, jos siis vauhdikkaasti pelaa. Tehtävätyypit ovat odotettuja. Jotain paikkaa tulee puolustaa, Rick Flaggin sotilaita pitää pelastaa jonkinlaisen aikarajan puitteissa ja pahisten tukikohtia tuhota. Riddler-haasteet ovat edelleen hauskoja, mutta niitä lukuun ottamatta sivutehtävät eivät näytä tekevän mitään kiinnostavaa tai tärkeää, kuten vaikkapa esittelisivät mukaan uuden pahiksen.

Mukaan tarttuva roina eli se "loot" on tylsää. Ensimmäisen pelitunnin aikana sain kaksi Legendary-tason asetta, joista kumpikin tarjosi pientä vaihtelua tilastoihin. Tällaisten merkitys voi toki muuttua sinne niin sanottuun endgame-vaiheeseen pääsemisen jälkeen, mutta toistaiseksi tällainen tylsä roina ei lupaa hyvää.

Viihdearvot ovat kyllä korkealla, mutta pohjalla on runsaasti pelisuunnittelun erilaisia ongelmia, joita ei voi korjata. Tällaisia ovat maaston muodot vaihtelevien taisteluiden paikkoina, monipuoliset tehtävät, erilaiset tavat kertoa tarinoita ja tietenkin se putoavan tavaran eli lootin määrä ja laatu.

Toistaiseksi olen nauttinut ajastani Suicide Squad: Kill the Justice Leaguen parissa, sillä Rocksteady Studiosilla on ollut hauska idea erilaiseksi DC Comicsin peliksi. Ja tarina kerrotaan teknisesti ammattitaidolla. Pelaaminen kuitenkin muuttuu noin kymmenen tunnin kuluessa sellaiseksi, että pelaajan keskittyminen alkaa ongelmien kasautuessa herpaantua.