Supergirl

Supergirl, uuden DC-universumin toinen laajennus (lukuun ottamatta animaatiosarjaa Creature Commandos, joka on parempi kuin useimmat supersankarielokuvat), ei ole niin suuri pettymys kuin jotkut väittävät, mutta se ei ole myöskään mikään menestys. Se on riittävän viihdyttävä, ja siinä on joitakin hyviä hetkiä, mutta siitä puuttuu persoonallisuus, visuaalisesti se vaihtelee tylsästä kauhistuttavaan, ja lopulta se jää pääosin unohdettavaksi.

Ja juuri sitä sanaa "unohdettava" ei voinut käyttää Tom Kingin ja Bilquis Evelyn kahdeksanosaisesta sarjakuvasarjasta * Supergirl: Woman of Tomorrow*, johon tämä elokuva perustuu suoraan (vaikka sitä ei mainita tekijätiedoissa). Toisin kuin useimmat supersankarielokuvat, jotka ottavat hahmot, teemat, peruslähtökohdat ja toisinaan visuaalisia ideoita, mutta rakentavat omaperäisiä tarinoita, * Supergirl * on suora sovitus vuosien 2021-22 sarjakuvasta, jota on ylistetty yhtenä DC:n parhaista sarjakuvista viime vuosina.

Lähestymistapa on mielenkiintoinen, mutta se päätyykin tekemään elokuvalle karhunpalveluksen: ne, jotka ovat lukeneet sarjakuvan, eivät ole kiinnostuneita elokuvasta, koska se poikkeaa juonesta niin vähän, ja samalla he ovat pettyneitä nähdessään, kuinka elokuva ei onnistu vangitsemaan sarjakuvan parhaita osia, niin tarinan kuin visuaalisen ilmaisunkaan osalta. Toisaalta ne, jotka eivät ole lukeneet sarjakuvaa, joutuvat tyytymään melko yksinkertaiseen ja epäorgaaniseen kostotarinaan (joka perustuu alun perin True Grit -elokuvaan), samalla kun heiltä jää näkemättä alkuperäisteoksen syvyys ja vivahteet, mukaan lukien sen sekoitus kuivaa huumoria ja traagisia elementtejä, joita tässä elokuvassa on pehmennetty.

Lopputuloksena on elokuva, joka todennäköisesti tuottaa pettymyksen - vaikkakin vaihtelevassa määrin - useimmille katsojille, mutta joka ei ole vailla hyviä ratkaisuja. Esimerkiksi vaikka joillekin saattaa olla pettymys, ettei Kara Zor-El pukeudu Supermanin asuun t Supergirl iksi tai taistele kuin Supergirl viimeiseen näytökseen asti, se toimii hyvänä esittelynä hahmolle DC-universumin suuremmassa kokonaisuudessa. Tapaamme töykeämmän, apaattisen hahmon - jota Milly Alcock esittää monipuolisesti eri tunteita ilmaisten - joka tuntuu olevan täysin päinvastainen kuin viime vuonna tuntemamme Superman (Superman esiintyy muuten muutaman kerran tässä elokuvassa). Kun hänet kuitenkin vasten tahtoaan vedetään mukaan uuteen konfliktiin, hän lopulta omaksuu "super"-minänsä ja tajuaa, että hänen on tarkoitus olla sankari, olla "hyvä", vaikka hyvän käsite onkin avoin erilaisille tulkinnoille ja elokuvassa vihjataan, että hän joutuu ristiriitaan super-serkkunsa kanssa tulevassa seikkailussa.

Tässä mielessä takaumien käyttö hänen alkuperätarinansa kuvaamiseen ja hahmon määrittelemiseen ei estä häntä kokemasta tyydyttävää, vaikkakaan liian dramaattista, hahmonkehitystä. Varsinkin kun hän jakaa pääroolin toisen hahmon, Ruthien (Eve Ridley), kanssa - nuoren tytön, joka etsii kostoa perheensä tuhouduttua. Hänen vuorovaikutuksensa Alcockin esittämän " Supergirl in" kanssa on mielenkiintoista, mutta sanoisin, ettei heidän välillään ole kovin hyvää kemiaa - ehkä siksi, että merkityksellisiä vuorovaikutustilanteita puuttuu yllättävän paljon tärkeiden ja ennustettavien juonenkäänteiden ulkopuolella. Ai niin, ja mukana on myös Jason Momoa, joka tuo hieman hauskuutta pääosin huumorittomaan elokuvaan, mutta ei juurikaan lisää mitään juoneen.

Elokuva epäonnistuu täysin visuaalisessa suunnittelussaan. Bilquis Evelyn värikkään taiteen kuvaaminen valkokankaalla olisi ollut valtava urakka, jossa riski näyttää halvalta ja tekaistulta olisi ollut suuri. Jos kuitenkin Hollywoodissa on joku, joka olisi voinut tehdä sen, se oli kukaan muu kuin... James Gunn, DCU:n tuottaja ja ideamies, joka ohjasi viime vuonna upean värikkään Superman-elokuvan ja erityisesti Guardians of the Galaxy Vol. 2:n, joka on yksi niistä live-action-supersankarielokuvista, jotka muistuttavat eniten värikästä sarjakuvaa ilman, että ne häpeilevät näyttää ylellisiltä (kolmas Guardians-elokuva, vaikka se olikin hyvä, palasi pääosin rumaan estetiikkaan).

Ensinnäkin mielestäni on hyvä, että Gunn ja Peter Safran antavat DC-franchisen ohjaajille taiteellista vapautta ja kohtelevat jokaista elokuvaa omana, erillisenä graafisena romaaninaan. Craig Gillespie valitsee tässä kuitenkin erittäin likaisen, pölyisen, ruosteisen, harmaan ja ruskean ilmeen, joka muistuttaa enemmän... Guardians of the Galaxy -elokuvaa (ensimmäistä osaa) tai useimpia Disney+:n Star Wars -sarjoja, joiden tapahtumapaikkoina ovat aavikot, rappeutuneet kylät tai hylätyt rakennukset.

Elokuvassa on runsaasti meikkiä, pukuja ja käytännön tehosteita avaruusolentojen osalta, mikä on suuri plussa, mutta ympäristöt ovat niin mitäänsanomattomia ja kuvaus niin tasapaksua, ilman mitään erottuvaa, että se tuntuu melkein läheisemmältä jollekin 2000- tai 2010-luvun aikaisemmista supersankarielokuvista, elokuvia, joissa vielä huolehdittiin "maankaltaisen" ja realistisen ilmeen etsimisestä, mikä teki niistä yksinkertaisesti mielenkiinnottomia ja tylsiä. Tämä on erityisen huolestuttavaa, kun ottaa huomioon, kuinka kaunis alkuperäinen sarjakuva on, ja että tasapaino äärimmäisen traagisen tarinan ja kauniiden maisemien välillä on yksi keskeisistä tekijöistä, jotka tekevät siitä niin vaikuttavan.

Lopulta " Supergirl " tuntuu hukatulta tilaisuudelta: se on surkea sovitus upeasta sarjakuvasta sekä kelpo, mutta unohdettava esittelyelokuva supersankarittarelle, jolla on paljon potentiaalia, jos ohjaajat ovat valmiita kertomaan uusia tarinoita ja uskaltavat unelmoida hieman enemmän visuaalisen ilmaisun saralla.