Superkokoiset supersankaripettymykset

Tilaa uutiskirjeemme tästä!

* Pakollinen tieto

Sähköposti *

Nimi *

Vuosien varrella on julkaistu monia hyviä supersankarielokuvia, monia uskomattoman huonoja. Sitten on kokonainen kasa elokuvia, jotka eivät ehkä ole aivan niin mädäntyneet kuin on kuvattu, tai ehkä jopa selvästi hyväksytty, mutta joissa odotukset ovat olleet taivaan tuuliin. Vanhana sarjakuvakeräilijänä ja genren entisenä fanina olen tietysti nähnyt paljon spandex-pukuisten sankareidensa leimaamia elokuvia, jotka ovat tuottaneet minulle pettymyksen, ja tässä on henkilökohtainen top-listani niistä suurimmista.

(10) Guardians of the Galaxy Vol.2

Ensimmäinen osa tuli aivan tyhjästä, ja vaikka olin lukenut etukäteen pari sarjakuvaa, joihin Gunn perusti värikkäiden antisankareidensa pulp-tuoksuisen rompetorin, en todellakaan ollut valmistautunut siihen, miten uskomaton Guardians of the Galaxy tulisi olemaan. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että toiveeni jatko-osasta olivat korkealla. Enemmän 80-luvun musiikkia, enemmän Draxia, enemmän Star-Lordia ja Elävä planeetta Ego kaiken keskellä. Odotukseni olivat korkealla. Taivaallisen korkeat. Jotka minun olisi pitänyt jättää väliin, koska tämä jatko-osa oli niin väsynyt, niin tylsä. Miinus yksi ainoa onnistunut kohtaus Mantiksen ja Draxin välillä, Gunn meni todella pieleen ja pettymys oli tosiasia.

(9) Suicide Squad

Tuntui vähän täydelliseltä yhdistelmältä. End of Watch/Training Day-Ayer, joukko synkkiä, äreitä, väkivaltaisia, lapsia hyväksikäyttäviä roistoja, jotka nyt toimisivat sankareina välttääkseen teloituksen vankilassa. Etunenässä aina aliarvostettu sarjakuvahahmo Deadshot ja Harley. Tietysti se olisi voinut olla todella hyvä. Rankka. Synkkä. Verinen. Väkivaltainen, ja kaiken keskellä Batfleckin piti ilmestyä paikalle valmiina antamaan turpaan. Saamamme elokuva ei kuitenkaan ollut muuta kuin suuri, kallis superonnistuminen, ja pettymys oli tietysti suuri. Oli miten oli, se on kuitenkin parempi kuin Gunnin Suicide-reboot, joka seisoo vankasti maailman pitkäveteisimpänä, keskittyneimpänä penisvitsinä.

(8) Kick-Ass 2

Rakastan Mark Millaria ja rakastan Kick-Assia sarjakuvamuodossa. Olen myös hyvin, hyvin ihastunut Matthew Vaughnin nyt 15 vuotta vanhaan adaptaatioon, joka vangitsee täydellisesti sarjakuvan olemuksen. Jatko-osa sen sijaan ei. Kyseessä on vesitetty, löysä mörkö, jota ei olisi koskaan pitänyt julkaista. Muistan pettymyksen olleen valtava.

(7) Spider-Man 3

Hämähäkkimies 2 ei ole mielestäni vain ylivoimaisesti paras Hämähäkkimies-elokuva, vaan se on myös kolmanneksi paras sarjakuvaelokuva, joka on koskaan tehty. Erittäin värikäs mestariteos, joka vangitsee täydellisesti Doc Opin ja Parkerin tavalla, jota yksikään muu Stan Leen punapukuisesta hämähäkkipojasta kertova elokuva ei ole päässyt lähellekään. Sandman, Venom, tanssikohtaus, jossa Parker muuttuu emoksi - kaikki tässä oli huonoa.

(6) Sin City: A Dame to Kill For

Jos minut ravistellaan heräämään keskellä yötä ja aseella uhaten vaaditaan henkilökohtaista listaani kaikkien aikojen parhaista sarjakuvaelokuvista, vastaan Watchmenin (Director's Cut, tietenkin) ykköseksi ja Sin Cityn kakkoseksi. Ikuisesti ja ikuisesti. Ehdottoman ikuisuuden ajan. Niin paljon rakastan Robert Rodriguezin ehdottoman täydellistä adaptaatiota teini-ikäisten suosikkisarjakuvistani, Frankie Millerin fantastista Sin Cityä. Niin hyvä elokuva kuin se onkin, niin kamala on mielestäni kakkososa, jossa sen sijaan mikään ei toimi niin kuin pitäisi. Jos tässä on yksi elokuva, jota ei todellakaan olisi pitänyt koskaan tehdä, se on A Dame to Kill For.

(5) Deadpool & Wolverine

Ensimmäinen Deadpool-elokuva nousi oikeastaan sananmukaisesta savusta sen jälkeen, kun Ryan Reynolds "vuoti" tuntemattomana proof of concept -materiaalin, jonka Fox hylkäsi, josta sitten tuli nettihysteriaa, jota studion oli lopulta vain pakko rahoittaa. Deadpool oli monella tapaa yksi niistä elokuvatuotannoista, joita ei olisi koskaan pitänyt olla olemassa, mutta kun se julkaistiin, se osoittautui neronleimaukseksi, sävyltään osuva, hirvittävän viihdyttävä, kieroutunut ja täysin fantastinen. Toinen osa, jonka keskiössä oli hampaat irvessä oleva Cable, oli myös hyvä, vaikkei koskaan yhtä hyvä, kun taas kolmas osa oli pieni katastrofi. Kun Reynolds sai vihdoin Disneyn luvan antaa sarjakuvakavereiden (jotka aina vihasivat rakastaa toisiaan) Poolin ja Loganin työskennellä yhdessä, näytti siltä, että maailman paras sarjakuvaelokuva voisi olla kirjoitettuna Deadpool & Wolverinessa. Mutta toisin kävi. Kaukana siitä. Kilometrien päässä. Deadpool & Wolverine ei todellakaan kertonut mistään, ja koko juttu, jossa hypittiin satunnaisten kohtausten välillä, joilla ei ollut mitään varsinaista yhteistä lankaa tai yhteistä nimittäjää kiroilun ja mutustelun lisäksi, sai minut hautaamaan ukonpääni käsiini useamman kerran.

(4) The Batman

On totta, että olin etukäteen äärimmäisen skeptinen sen suhteen, pystyisikö hän toimimaan roolissa, vanha Twilight-prinssi Emo-Robert. Mutta se, että äärimmäisen lahjakas Apinoiden planeetan ohjaaja Matt Reeves oli ruorin takana ja että hän halusi uppoutua Fincherin Se7eniin ja tehdä synkän, goottilaisen, raskaan dekkarin, jossa on mahdollisimman vähän värikästä sankaruutta, kuulosti superhoukuttelevalta. Farrellin huippumakea gangsteripingviini tuntui myös etukäteen superlupaavalta, samoin DP Greig Fraser. Lopputulos oli helvetin kaunis. Yksi parhaimman näköisistä elokuvista, jonka olen koskaan nähnyt, kiitos pitkälti Fraserin ja Epic Gamesin efektipaketin käytön. Elokuvana se oli ohut, ontto, kaikuva, puolivalmis Se7en-kopio, jossa pinta oli tärkeämpi kuin sisältö jokaisessa kohtauksessa, ja Batman-elokuvana se oli melkein yhtä huono kuin Clooney-elokuva.

(3) Man of Steel

En ole koskaan fanittanut Teräsmiestä sankarina, enkä siksi lukenut montaa sarjakuvaa, jossa alushousuihin pukeutuneen avaruusolennon korkealentoisia urotekoja esiteltiin, mutta ajattelin silti, että Watchmenin Snyder Chris Nolanin (käsikirjoitus) avustuksella voisi tehdä siitä jotain. Crowen roolitus isä Jor-Elinä, Costnerin adoptioisä Kentinä ja Cavillin rooli Teräsmiehenä vaikutti etukäteen loistavalta, ja odotin tummempaa ja vakavampaa sävyä, jollaisen Nolan toi kolmeen Batman-elokuvaansa. Kunnollisesta alusta, Teräsmiehen puvun anteeksipyynnöistä ja Henryn kunnollisesta tulkinnasta hahmosta huolimatta Man of Steel oli ja on kuitenkin yksi aikuisikäni suurimmista elokuvapettymyksistä. Painopiste oli koko ajan ilkeydessä ja spektaakkelissa eikä niinkään hahmoissa, ja elokuvasta tuli nopeasti hyppivä, sotkuinen ja yleisesti ottaen huono.

(2) Superman (2025)

Se kuulosti etukäteen aika hauskalta, kun Gunn alkoi puhua siitä, että hän haluaa tehdä "uudesta" Teräsmiehestään 60-luvun sävyistä ultravärillistä sellua. Kuvittelin yhtä paljon Pixarin Ihmeperheitä ja Gunnin aliarvostettua Superia (2010), mutta en lopulta saanut mitään sellaista. Superman (2025) tuntui minusta siltä kuin meidät katsojat olisi heitetty yhdeksän jakson jälkeen Warnerin ja CW:n jatkuvaan sarjaan ja kuin Gunnin tavoitteena olisi ollut parodioida koko genreä, mutta hän muutti mielensä puolivälissä ja heitti sen sijaan omat konseptinsa yli laidan ja laittoi mukaan rinnakkaisuniversumeja, mustia aukkoja ja koko sivuosien täydellisen tuhon, joita hän on itse sanonut vihaavansa. Minulle Teräsmies (2025) on yksi vuoden huonoimmista elokuvista ja valtava, valtava pettymys.

(1) Avengers: Endgame

Yhdentoista vuoden ajan ja 22 elokuvassa Feige & Co olivat rakentaneet, rakentaneet, rakentaneet ja rakentaneet elokuvahistorian kunnianhimoisinta ja ennen kaikkea tuhlaavaisinta jaettua universumia, ja kun Endgamen muodossa olisi vihdoin monen miljardin crescendo, tuntui itsestään selvältä, että näemme tunnin mittaisia taisteluita Thanosin ja hänen armeijansa vs. Avengersin välillä, joiden oletin kokoontuvan suuriin ryhmiin ja kostavan violetin ison miehen "snapin". Oletin, että Hulk nousisi ikävästä impotenssikaudestaan ja saisi vihdoin kostonsa Lokille sekä Widow'lle ja oletin, että Fat Thor oli vain huono PR-temppu hämmentääkseen meitä faneja, etukäteen. Kuten kävi ilmi, Russon veljekset ja Kevin Feige laittoivat liikkeelle niin monta arveluttavaa ideaa, että yhdentoista vuoden supersankarimatkan suuren finaalin lopputulos päätyisi elokuvahistorian kalleimmaksi anti-kliimaksiksi.