Suomi
Gamereactor
arviot
Tails of Iron 2: Whiskers of Winter

Tails of Iron 2: Whiskers of Winter on ihan hyvä, mutta voisi olla parempikin

Odd Bug Studion vahva, mutta turhauttava, jatko-osa heidän brutaaliin Soulslike-peliinsä, jonka sankarina on ritarirotta.

Tilaa uutiskirjeemme tästä!

* Pakollinen tieto
HQ
HQ

On aika palata Ratdomin kuningaskuntaan tällä kertaa Arlona, joka on perinyt aseman pohjoisten alueiden suojelijana. Brittiläinen Odd Bug Studio kutsuu peliään kehitykselliseksi, ei vallankumoukselliseksi. Kyseessä on jatko-osa vuoden 2021 pelille Tails of Iron.

Merkitys jatko-osasta tulee selville heti alussa: Odd Bug Studio on pitänyt ennallaan käsin piirretyn taiteellisen tyylin (ja hyvä niin; se on edelleen yksi parhaista taiteellisista tyyleistä, mitä olen indiepelissä nähnyt), ja Doug Cockle eli Geralt Rivialaisen ääninäyttelijä The Witcher -peleistä on taas kertojana. Tarjolla on erittäin haastava, mutta erittäin tyydyttävä Soulsin innoittama taistelumekaniikka kera uusien toivottujen parannuksien.

Tails of Iron 2: Whiskers of Winter on edeltäjänsä lailla miellyttävä katsella. Peli tuo mieleen vivahteikkaan keskiaikaisen kuvakirjan, jossa rottaritari kulkee käsin piirretyissä maisemissa, kuten kultaisissa metsissä, maanalaisissa tunneleissa ja lumisissa maisemissa siinä samalla seivästäen, murskaten tai päitä katkoen kaikelta aina hämähäkeistä, koppakuoriaisista ja käärmeistä ja jopa pöllöihin, sammakoihin ja varsinkin lepakoihin saakka.

Tämä on mainos:

Ensimmäisen pelin pääpahikset eli sammakot tekevät nytkin paluun rajatusti, mutta lepakot eli darkwingit ovat nyt rotan pääasiallinen vastustaja. Peli alkaa rauhaisasti Winter's Edgen linnassa, jossa isä rotta poikansa kanssa lähtee metsälle tarkoituksena opettaa pelaajaa toiminnan perusteissa. Nopeasti Winter's Edgeen hyökkäävät verenhimoiset lepakot ilkeän johtajansa kera. Arlo selviytyy hädin tuskin, ja sitten on aika rakentaa Winter's Edge uudelleen rekrytoimalla erilaisia osaajia, kuten seppää, kokkia ja kauppiasta muualta eläinten valtakunnasta.

Vaikka tarina itsessään on melko kuivasti kerrottu, on Doug Cockle paikallaan tuoden mukaan niin paljon innostusta kuin vain on mahdollista. Valitettavasti sitä tarinaa kerrotaan yleensä aktiivisen pelaamisen aikana, joten on vaikea kiinnittää huomiota siihen, mitä oikeastaan sanotaan. En varsinaisesti kaipaa perinteisiä välivideoita tällaisessa pelissä, mutta on vaikea keskittyä lukemaan tekstitystä tai kuuntelemaan kertojaa, kun samaan aikaan ruudulla on käynnissä brutaali taisto jos toinenkin.

Kuten edeltäjässäkin, on taistelu kaiken A ja O, eikä se ole heikon pelaajan heiniä. Peli on vaikeimmillaan alussa, kun Arlon kyvyt ovat rajalliset ja terveyspalkkia niin vähän, että henki lähtee muutamasta iskusta. Ensimmäinen oikea pomotaisto saattaa johtaa siihen, että pelaaminen jää kesken - tai ainakin saa alentamaan vaikeustasoa (joita on kaikkiaan kolme, ja suositeltu keskimmäinen on <em>todella</strong> vaikea, usko kun sanon). Jos pääsee tämän hullun vaikeustasopiikin ylitse, muuttuu peli nopeasti helpommaksi, kun saa uusia aseita, varusteita ja loitsuja.

Taistelumekaniikka on jokseenkin identtinen edelliseen peliin verrattuna, mutta nyt se tuntuu aiempaa dynaamisemmalta siksi, että mukaan on lisätty erilaisia ampuma-aseita, ansoja ja muita käyttöesineitä, niin ja toki taikaa. Viimeksi mainittu on keskeinen päihitettäessä joitakin pelin haastavampia pomovastuksia. Noin muuten täytyy edelleenkin väistää hyökkäyksiä, jotka on merkattu punaisilla risteillä ja ympyröillä, torjua kohti tulevia harmailla risteillä merkittyjä ammuksia, ja "pärryttää" keltaisilla risteillä merkittyjä erikoishyökkäyksiä. Oikealla tavalla pärryttäminen vaatii kuitenkin suuren määrän yritystä ja erehdystä, ja siksi on usein pyörittävä pitkin areenaa hullun lailla (suosittelen olemaan käyttämättä raskasta haarniskaa, joka rajoittaa Arlon liikkumista).

Tämä on mainos:

Alkuperäisen pelin jälkeen huomasin olevani valmis jatko-osalle, jos kehittäjä Odd Bug Studio on ottanut opikseen ajoittain huonosta rytmityksestä, saman sisällön kierrätyksestä ja pikamatkustusmahdollisuuden puuttumisesta. Ja vaikka minun ja muiden arvioijien palaute on selvästi kuultu, ei sitä ole asianmukaisesti otettu mukaan peliin. Mukana on kyllä pikamatkustus, jossa voi ostaa paikkoja kartalta, ja sitten siirtyä nopeasti niiden paikkojen kesken. Nämä paikat ovat kuitenkin hyvin satunnaisissa nurkissa, ja edelleen pelissä on isoja alueita vailla pikamatkustusmahdollisuutta, mikä johtaa juoksenteluun ees ja taas samassa ympäristössä aivan kuten alkuperäisessäkin. Onneksi mukana on sentään juoksumahdollisuus.

Tails of Iron 2 on selvästi edeltäjäänsä pidempi, joten en osaa sanoa, onko rytmitys parempi, mutta sitä vauhtia ei ainakaan tunnu olevan enemmän kuin alkuperäisessä. Ja sivutehtävissä on mukana uusia Monster Hunterin innoittamia metsästyskeikkoja, joissa otetaan pomovastus päiviltä, ja nämä ovat paljon kiinnostavampia kuin mikään tehtävä alkuperäisessä pelissä. Sivutehtävät kärsivät kuitenkin edelleen liiallisesta toistosta, ja vain yksi sivutehtävä voi olla käynnissä samaan aikaan, ja tämä yhdessä huonosti toteutetun pikamatkustusjärjestelmän kanssa johtaa pelin keinotekoiseen pitkittämiseen ja ees taas juoksenteluun. Tails of Iron 2 lisää mukaan tukikohdan rakentamisen ja muutaman nikkarointimekaniikan, jotka ovat pintapuolisia ja suoraviivaisia, mutta yksi pelin suurista iloista on nikkaroida uusia brutaaleja aseita ja tyylikkäitä haarniskoita. Ja näitä on tällä kertaa tarjolla lukuisia.

Olen harmissani siitä, ettei paljoakaan ole tehty kenttäsuunnittelun parantamiseksi. Peli on ennen kaikkea toimintapeli, joten on ihan OK, että pääasiassa vain siirrytään taistelusta toiseen. Mutta koska iso osa ajasta taistellaan samoja pahiksia vastaan, ja jatkuvasti peruutellaan tutuissa maisemissa, olisivat tasoloikkailut ja pienet pulmat monipuolistaneet pelaamista. Mukana uutena esineenä on tarttumakoukku, mitä ei käytetä taistoissa, vaan ainoastaan silloin tällöin heilauttamaan pelaaja sellaisen paikan yli, jossa hyppääminen ei käy päinsä. Tämä on hukattu tilaisuus, sillä tarttumakoukkua ei voi käyttää työkaluna tasoloikkailussa tai esineiden käsittelyssä, kuten vaikka pahiksien kilpien hyödyntämisessä.

Tails of Iron 2 on sellainen jatko-osa, jollaista en odottanut. On siksi sääli, että Odd Bug Studio on toistanut monia ensimmäisen pelin virheitä, vaikka joitakin tärkeitä askelia onkin otettu oikeaan suuntaan. Jos on etsimässä pätevää Soulslike-peliä kera brutaaleiden pomovastuksien, runsaiden viileiden aseiden ja haarniskoiden eikä vähiten kauniin taiteellisen tyylin, on Tails of Iron 2 vahva valinta. Suurimmaksi nautin ajastani sen 10-15 tunnin verran, vaikka koko ajan olikin sellainen olo, että peli voisi olla parempikin.

Tails of Iron 2: Whiskers of WinterTails of Iron 2: Whiskers of WinterTails of Iron 2: Whiskers of WinterTails of Iron 2: Whiskers of Winter
Tails of Iron 2: Whiskers of WinterTails of Iron 2: Whiskers of WinterTails of Iron 2: Whiskers of WinterTails of Iron 2: Whiskers of Winter
07 Gamereactor Suomi
7 / 10
+
Taiteellinen tyyli, taistelumekaniikan lisäykset, tyydyttävät pomovastukset, paljon kiinnostavia aseita ja haarniskoita
-
Kamalat heittelyt vaikeustasossa, tekee monia samoja virheitä kuin edeltäjänsä, uusi nikkarointimekaniikka kaipaisi lisää syvyyttä
overall score
is our network score. What's yours? The network score is the average of every country's score

Aiheeseen liittyviä tekstejä



Ladataan seuraavaa sisältöä