Terminator 2D: No Fate

Todella hyviä Terminator-pelejä ei todellakaan kasva puissa. Minun on vaikea keksiä mitään, mikä olisi kutkuttanut aivojani positiivisessa mielessä, vaan olen vaistomaisesti pannut merkille, että niitä on häviävän vähän. "Tulevaisuuden kyborgeja, joilla on teräkseksi kiillotettu luuranko ja jotka haluavat tuhota ihmiskunnan" - näin eläkkeellä oleva äitini varmaan kuvailisi scifiä yleensä ilman suurempaa oivallusta. Joten missä, voisi kysyä, ovat kaikki ne ajatuksia herättävät kokemukset, jotka johtuvat tästä? Vastaus on, että niitä ei yksinkertaisesti ole tapahtunut siinä määrin kuin voisi ajatella, vaikka lähtökohtaisesti optimoitu, lähes itsestään selvä lähtökohta onkin olemassa. Terminator: Resistance oli täysin hyväksyttävä, mutta mielestäni se ei hyvistä aikomuksista huolimatta ole mikään tyylinmuodostava klassikko. Siitä on kulunut lähes 35 vuotta, kun Terminator 2: Judgment Day teki historiaa, elokuva, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista toimintaspektaakeleista. Nyt kun vuosi 2025 on valmis solmimaan solmun, on varmasti aika lunastaa se 16-bittisen retropelin muodossa uusimman sukupolven supertietokoneille. Uskallan väittää niin.

Mutta viivymme hetken muistometsässä, kun olemme täällä. 80-luvun lapsena vartuin 2D-tasohyppelypelien parissa, jotka olivat ymmärrettävästi tuohon aikaan erittäin suosittuja; Alex Kiddistä ja Mega Manista Contraan, Bionic Commandoon ja aikanaan Gunstar Heroesiin ja Metal Slugiin. Tutustuin myös Terminatoriin nimeltä mainitsemattomana Play-Doh-pelinä, sillä James Cameronin ensimmäinen tulevaisuuden tappokone ilmestyi syntymävuotenani - ja vaikka en nähnytkään sitä silmät auki, nautin 90-luvun alussa kahdesta loistavasta skenaariosta, jotka olivat sekä teknisesti että temaattisesti paljon aikaansa edellä. Uhka sukupuuttoon kuolemisesta sen jälkeen, kun tekoäly kehittää vapaan tahdon, on monien huolenaiheiden ja jatkuvan selviytymisen taustalla - ehkäpä tänään enemmän kuin koskaan?

Terminator 2D: No Fate on ymmärtänyt kaiken, mitä juuri äsken höpötin, ja se kesti vain suurimman osan elämästäni tajuta se. Tämä ei ole kelvoton rahanahneus, eikä peli yritä teeskennellä olevansa jotain, mitä se ei ole, eikä se todellakaan yritä keksiä pyörää uudelleen - sen sijaan se palaa ajassa taaksepäin ja laittaa asiat kuntoon elokuvan ansaitsemalla sidonnaisuudella, joka perustuu samasta aikakaudesta poimittuihin vakiintuneisiin lähtökohtiin. No fate, comprende?

Se, että tämä on Bitmap Bureaun intohimoprojekti, on hyvin ilmeistä, ja sen yksityiskohtaisuus on silmänruokaa. Animaatiot ovat eloisia, tarinaa eteenpäin vievät still-kuvat ovat pikselitarkkoja - ja samalla tavalla se on hyvin tietoinen siitä, mitä se yrittää jäljitellä ja saavuttaa. Monet lisenssipelit ovat olleet pahamaineisia siitä, että tasojen, vihollisten ja muotoilun osalta on leikattu kulmista, mutta Terminator 2D: No Fate onnistuu tekemään siitä auktoriteetin. Ilmeisen esitystavan ja aikakauden, jonka kanssa flirttaillaan, kun elokuva näki päivänvalon, lisäksi he ovat myös ottaneet fiksusti ja tehokkaasti käyttöön elementtejä, joita ei esiintynyt elokuvassa, menemättä kuitenkaan puitteiden ulkopuolelle. Useat pelin tasot täyttävät tarinan aukkoja, joissa on useita mielenkiintoisia elementtejä edessään, olitpa sitten fanaatikko tai uusi tulokas. Ensimmäinen taso on siis kohtaus, jota ei koskaan nähty elokuvassa, mutta joka kuitenkin ammentaa inspiraatiota ja voimaa perusmateriaalista.

Viittausten ja loogisten pehmusteiden lomittamista ei ole koskaan tehty Terminator-kontekstissa paremmin kuin tässä. Mitä tapahtui ennen kuin Sarah suljettiin Pescaderon sairaalaan, voit kysyä? Hän oli tietenkin kouluttamassa Johnia Meksikossa, kunnes "Bob-setä" puuttui asiaan. Se tietokonetehdas, jota Sarah Connor väitetysti yritti sabotoida ja jonka tohtori Silberman mainitsi? Se ei ollut mitään muuta kuin Skynetin laitos, johon hän iski ja joka oli peitelty - tässä muunnettu logiikaksi ensimmäistä kertaa, mitä ei pidä pitää itsestäänselvyytenä myöskään "Terminatorin" yhteydessä. Peli nivoo yhteen kaanonin ja tarinan, ja se kaikki tuntuu perustellulta ja hienosti sisällytetyltä.

Kun myöhemmin pelaan John Connorina tulevaisuuden Los Angelesissa, päädyn kohtauksiin, jotka lähettävät viitteitä ensimmäisestä Terminator-elokuvasta siistillä tavalla ilman, että ne tuntuvat teennäisiltä. Se, että kehittäjät ovat tietoisia brändin universumista, on vähättelyä - samoin kuin se, että pelaajana en voi olla hymyilemättä ja nyökyttelemättä hyväksyvästi koko ajan. Pomon "Angry Bartender Manin" hakkaaminen George Thorogood and the Destroyersin Bad to the Bone -kappaleen tahtiin on loistavaa fanipalvelua ja siihen liittyvä klassinen beat 'em up -jakso - samoin kuin takaa-ajo motocrossilla myrskyviemärin läpi vihaisen kuorma-auton kanssa taustapeilissä, jossa väistän tielleni tulevia roskia. Useimpien - älä huoli, uskallan väittää kaikkien - elokuvan ikonisten jaksojen uudelleenluominen, jotka ovat yhä nykyäänkin ajan dokumentteja, on edustettuna ja hovissa useimmat muut genret kuin saman aikakauden sivuttain rullaavat räiskintäpelit. Battletoads, Streets of Rage - vaikutteita on monia, ja kaikki ovat varmoja identiteettinsä kontekstissa.

Ei ole itsestäänselvyys, että otetaan vapauksia täyttää aukkoja ja keksiä skenaarioita, jotta lopulta saadaan sidottua yhteen jotain kokemusta muistuttavaa. Kun, kuten tässä tapauksessa, kyseessä on suoraviivainen opetusmateriaali populaarikulttuurista, se voi nopeasti joutua syviin vesiin, mikä puolestaan tuhoaa enemmän kuin lisää - mutta onneksi sitä on ajateltu, ja aina maukkaalla tavalla. Se ei myöskään koskaan oleta, että olet nähnyt elokuvan, johon se perustuu, vaan kiehauttaa James Cameronin eepoksen kaikkien nautittavaksi. Sitten on tietysti sanottava, että saat tästä elokuvasta eniten irti, jos tunnet jo sarjan. Ja jos tunnet - tiedät tarkalleen, mitkä elokuvat ovat lopulta tärkeitä.

Vanhan koulukunnan kokemuksen ja epäreilun kokemuksen välisen rajan kulkeminen vaatii myös hienovaraisuutta aina aseiden käyttäytymisestä vaikeusasteen ja tasosuunnittelun tasapainoon. Tähtäimen avulla ammutaan kahdeksaan eri suuntaan - mikä on tuttua niille, jotka ovat pelanneet Contraa ja Metal Slugia historiallisesti. Vaikeusaste on säädettävissä neljässä tasossa, joissa vaatimus ei koskaan kallistu siihen, että olet syntynyt arcadessa, huolimatta selkeästä syntyperästä. Eri korkeuserojen välillä hyppiminen radoilla kuin Sunset Ridersissa, jep - siihen täytyy tottua. Koko pelin ajan olkapääksi nousee Sarah, John ja T-800, ja he käyttäytyvät myös keskenään hieman eri tavoin eri kykyjen myötä. Sarah on kolmikosta ketterin ja hänellä on tappava lähitaisteluveitsi, hän voi ottaa panttivankeja ja poimia useita erilaisia nykyaikaisia aseita maiseman varrelta; Johnia pelaamme yksinomaan tulevaisuusjaksoissa ja hänellä on putkipommi, jota hän voi heittää, kun taas laserkarabiini kolmella erilaisella power-upilla viihdyttää omalta osaltaan - mukaan lukien tähtäysplasma ja laajempi laukaus. Asiat voivat kuitenkin muuttua hieman sotkuisiksi tässä kohtaa, jossa Johnin ampuminen ei mielestäni ole aivan kalibroitua ja hieman kankeaa huolimatta siitä, että ampumiseen keskitytään. T-800 ei osaa hypätä, mutta se on paskiainen iskemään kovaa eikä kuole helposti. Tarinan läpipelaaminen tapahtuu näiden kolmen hahmon avulla, ja se kestää kokeneelta pelaajalta reilun tunnin - mutta hahmoja voi hyödyntää mielensä mukaan myös monissa lisätiloissa, jotka avautuvat eri tavoin tarinan läpikäymisen jälkeen, jolloin tarina itsessään tarjoaa myös vaihtoehtoisia skenaarioita uusien läpipeluukierrosten kautta, joissa voi valita erilaisia polkuja sekä piilotettuja esineitä kerättäväksi. Arcade-tila ilman jatkoja, selviytyminen ja vihollisten hyökkääminen - tasoharjoittelua speedrunia varten? Valinnanvaraa on paljon, enkä mainitse kaikkea.

Pelin tekeminen yhdestä kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista on tietenkin rohkea veto - mutta toimiiko se? Kyllä toimii, ilman säteenseurantaa ja 3D:tä. Musiikki ja äänet ovat myös aivan loistavia - Brad Fiedelin unohtumaton soundtrack tekee paluun, samoin kuin aikakausi ja rajat ylittävä audiofilia. Pelin sisäinen laserase harmonisoi odotetusti elokuvamaisen vastineensa kanssa. Bugeja sen sijaan... ei löydy mistään, mitä kiitän.

Esittelyn ja erittäin tietoisen ja nykyaikaisen taidetyylin nieleminen voi olla helpompaa, jos olet elänyt tämän aikakauden läpi, väittää henkilö A - sidosryhmien toimesta ja niiden puolesta, mutta uskallan väittää, että henkilö B on oikeassa innostuksessaan vetää kaapista vanhan ketun boa ja pukea päälle kuka tahansa 20-vuotias vaikuttaja - joka on mukana halusi tai ei. Terminator 2D: No Fate tarjoaa paukutusta rahoilleen, ja siihen on panostettu hyvin, ja se tarjoaa juuri sitä, mitä toivoinkin - ja enemmän. Oletko huolissasi sisällöstä ja pelin pituudesta? Sitten sinun on löydettävä jotain muuta. Tämä on juuri sopivan pituinen ja kauttaaltaan hyvin harkittu, klassisesti rakennettu ja eri genrejä loistavasti sekoittava peli. Se on enimmäkseen sivuttain rullaavaa toimintaa - mutta siihen on myös kietoutunut beat 'em up -elementtejä ja ajoneuvokohtauksia suoraan SNES:n ja Mega Driven Battletoadsista tai Teenage Mutant Ninja Turtlesista. Terminator 2D: No Fate juhlistaa sanan perspektiivi määritelmää useammalla tavalla kuin olisi mahdollista, ja aikajana alkaa todennäköisesti halkeilla, jos jatkan sen olemassaolosta jankuttamista. Retrokomposti on tässä ensiluokkainen, ja se onnistuu siinä, mitä yksikään peli tai elokuva aiheesta ei ole aiemmin tehnyt.

Ohjelmoidulla tarkkuudella meillä on tehtävä, eikä sen kanssa voi neuvotella tai järkeillä - se ei tunne sääliä, katumusta eikä juuri lainkaan pelkoa. Se ei koskaan lakkaa metsästämästä sinua... Terminator 2D: No Fate on haastanut jokapäiväisen elämäni retrovaikutteisella pelattavuudella ja menneen aikakauden teknologialla, ikonisilla kohtauksilla ja tasoilla, joilla luunmurskaavaa viskositeettia omaava T-1000 on kuumana kannoillaan. Menneisyys kuuluu ehdottomasti nykyhetkeen - tulevaisuudesta puhumattakaan. Terminator 2D: No Fate on peli, jota brändi on odottanut vuodesta 1991.