The Conduitin päähenkilö on Michael Ford, mies mustissa ja vailla minkäänlaista persoonaa. Pelastettuaan presidentin hengen salamurhayritykseltä hänet värvätään salamyhkäisen Trustin käsikassaraksi. Trust on kulissien takana toimiva organisaatio, joka ehkäisee valtiota vaivaavat konnankoukut hinnalla minä hyvänsä, kuten vaikkapa avaruusolentojen juuri alkavan invaasion. Jo ensimmäisen tehtävän jälkeen asetelma kääntyy tutusti päälaelleen: Trust paljastuu korruptoituneeksi järjestöksi, joka itse asiassa on vastuussa koko itikoilta näyttävän vihollislauman pääsystä rakkaalle pallollemme, ja jahdattava terroristi onkin pelin hyvis. Ohhoh, olipas melkoinen juonikoukku. Ilmiselvistä kliseistään huolimatta tarina on kuitenkin ihan kelvollinen kertomus avaruusotusten keskinäisestä kieroilusta ja vallanhimosta. Se vain kerrotaan ihan päin hanuria, ja aivan liian vakavissaan.
Ei sillä, ei räiskintäpelejä useinkaan pelata juonen vuoksi. The Conduit satsaakin suosiolla muihin asioihin, kuten toimivan ammuskelumekaniikan luomiseen Wiille. Ihme ja kumma, High Voltagen pojat ovat onnistuneet tehtävässään kerrassaan erinomaisesti. Kapulalla hoidetaan tähtäämisen ohella myös hyppiminen ja kääntyminen, kun taas nunchukilla liikutaan ja viskotaan kranaatteja. Järjestely vaatii hiukan totuttelua, mutta kun sen oppii, on vaikea uskoa tästä pistettävän paremmaksi ihan heti. Mikä parasta, tähtääminen on pilkuntarkkaa, joten kapulan liikkeentunnistamisen epätarkkuus ei vesitä edes kiikarikiväärillä roiskimisen riemua. Kaikkia säätöjä voi myös rukata mieleisekseen noin kymmenellä eri asteikolla, joten ohjaamisesta saa helposti itselleen todella miellyttävän ja luontevan kokemuksen.
Siihen ne varsinaiset hyvät puolet oikeastaan jäävätkin, sillä itse räiskintä on tylsää putkijuoksua kasvottomia ja aivottomia vihollisia vastaan. Tiuhaan tahtiin vaihtuvat maisemat kärsivät monotonisesta ulkonäöstä ja värikkyyden puutteesta, eikä yksityiskohtia juurikaan ole. Viholliset puolestaan ovat ihan jees perushyönteiskauraa, mutta samojen mömmiäisten räiskiminen joka kentässä käy pian yksitoikkoiseksi. Vainolaiset odottavat kiltisti omilla paikoillaan tai juoksevat suoraan kohti, eivätkä yritäkään mitään kekseliästä kuten väijymistä tai sivustaan kiertämistä. Totta kyllä, kyse on kuitenkin Wiin pelistä, joten resurssien rajat tulevat väkisinkin vastaan.
On kuitenkin liki rikollista, että pelaaja päästetään niin helpolla: öttiäisten osumatarkkuus on läheltäkin ammuttuna ihan päin seiniä, kunhan pelaaja muistaa pysyä liikkeessä. Vaikka tulisikin pipi polveen, parantamiskykyinen panssari tai viimeistään maasta poimitut ensiapupakkaukset poistavat ne vähäisetkin huolet hengenlähdöstä.
Monotonisuuteen yritetään puhaltaa vähän eloa teknovempele ASE:n käytön kautta. ASE on kaikennäkevä prototyyppipallo, jonka kaikennäkevän katseen avulla voi nähdä asioita ulottuvuuksien välissä, kuten haamumiinoja ja salaovien kytkimiä. ASE:n käytössä on vain se ikävä puoli, että sen käyttöä ei hyödynnetä mitenkään. Laitteella vain lyysätään tietokonetta tai ovea kohti ja häpsänkäkkärä hoitaa loput, ja mystisen palleroisen operoiminen jääkin vaille minkäänlaista käyttämisen riemua.
Siinä missä The Conduit kompuroi yksinpelinsä ja kerrontansa kanssa, se petraa huomattavasti moninpelissä. Verkossa voi mättää kavereita jopa 12 hengen matseissa, ja koska ohjausmekaniikka on toteutettu niin penteleen hyvin, taitotaso todellakin ratkaisee voittajat. Miellyttävää on myös, ettei mittelöissä tuntunut minkäänlaista verkkoviivettä. Ikävä kyllä moninpelikarttoja on vain seitsemän, eikä kenttäsuunnittelu mahdollista juuri minkäänlaista taktikointia. Pluspuolena peli tukee WiiSpeakia, eli kavereita voi sentään solvata samalla kun heitä armotta kyykyttää.
Pelinä The Conduit ei vakuuta. Siinä on yksinkertaisesti niin paljon suunnittelupuolen köyhyyttä, että ammuskelu ei jaksa innostaa kuin hädin tuskin sen vaivaiset viisi tuntia minkä peli kestää. Millä tahansa muulla alustalla tällaista ei nieltäisi, mutta Wiillä on räiskinnöissä niin vähän kilpailua, että tusinatuotteen oloinen The Conduit pääsee pätemään. Pelin varsinaiset ansiot jäävät kokonaan mekaaniselle puolelle, ja tekninen toteutus eittämättä onkin merkittävä askel kunnon räiskinnän tekemistä Wiille. Pelimekaniikka itsessään ei kuitenkaan tee pelaamisesta hauskaa. Kenties tekijät oppivat virheistään jatko-osaa silmälläpitäen?