The Electric State (Netflix) on varsin hyvä

Ruotsalainen taiteilija ja kirjailija Simon Stålenhag on mahtava. Olen pitänyt hänen kirjoistaan sitten Tales from the Loopin, ja olin luonnollisesti innoissani, kun Amazon Prime hankki siihen oikeudet luvaten näin suurta dystopiaa televisioon. Valitettavasti sarja ei lunastanut odotuksia, ja kyllästyin jo muutaman jakson jälkeen. Mutta häpeä on toki sillä, joka kesken jättää. Avengersin ohjaajakaksikko Joe ja Anthony Russo ostivat oikeudet Stålenhagin toiseen työhön The Electric State, ja kyseessä on Netflixin iso kevätsatsaus. Mutta onko se hyvä?

Lyhyt vastaus on, että kyllä se on. The Electric State on hyvä. En ehkä hehkuta elokuvaa enää viiden vuoden kuluttua, enkä aio katsoa samaa uudestaan lähiaikoina, mutta Russon veljesten hauska flirttailu 90-luvulle lähdemateriaalina tarjoili ainakin riittävästi persoonaa ja hurmaavuutta, että koin tyytyväisyyttä lopputekstien rullatessa. On sanottava, että jos odottaa uskollista ja kunnioittavaa 1:1 -versiota kirjasta, pettyy pahasti. Stålenhagin työn fanien on muistettava, että Russon veljekset yhdessä Stålenhagin kanssa ovat muuttaneet useita asioita, kirjoittaneet useita osia uusiksi tarinassa, ja näin tulos voisi olla jotain aivan erilaista kuin se Stålenhagin alkuperäinen tarina. Tavallisesti olisin suuresti paheksunut moista. Yhdeksän kertaa kymmenestä en ymmärrä, miksi kukaan ostaisi karmean kalliit oikeudet, ja sitten kuitenkin tekisi jotain ihan omaa. Paramountin TV-versio Halosta on hyvä esimerkki, joka tuntui enemmän Babylon 6:lta.

Russon veljekset onnistuvat välttämään pahimmat sudenkuopat, ja minun on muutettava omia odotuksiani hieman. The Electric State on viihdyttävä, tyylikäs ja kukkurainen. Tarina on ennustettava ja hyvin tyypillinen, mutta se toimii. Kyse on vaihtoehtoisesta menneisyydestä, jossa 1990-luvun puolivälissä ihmiset vuosien sotimisen jälkeen ovat onnistuneet voittamaan robottisen uhan. Tämä onnistui teknisen näkijän nerokkaalla keksinnöllä. Robotit on riisuttu aseista, ja heitetty toiselle puolelle 260 mailia pitkän muurin taakse, missä ne jätettiin ruostumaan. Samaan aikaan ihmiset käyttävät teknologisia keksintöjä, joilla sota lopetettiin, omaan puhtaaseen (ja aivokuolleeseen) rentoutumiseen.

Millie Bobby Brown esittää Michelleä, joka on sijaiskodin häirikkö, ja vihaa koulua, vihaa elämäänsä ja vihaa yhteydessä olevaa yhteiskuntaa, jossa kaikki istuvat suurien VR-kypärien kanssa eläen unelmiensa elämää, mutta eivät välitä siitä oikeasta maailmasta. Michellen nero pikkuveli on kadonnut, ja maailmasta on tullut yksi iso toimimaton ja masentava sotku. Michelle päättää tehdä jotain, lopettaa sen tekemisen, mitä hänen käsketään tekevän, ja sen sijaan lähtee suurelle seikkailulle etsimään kadonnutta veljeään, ja pakenemaan teknologisen ajan kurimuksesta.

Siinä missä Stålenhagin kirja on kaunis, uhkaavan tyhjä ja tummasävyinen matkakertomus, jota leimaa dystooppinen Amerikka robotteineen ja muistettavine maisemineen, on Russon veljesten elokuva värikäs toimintakomedia, missä Stålenhagin mahtavat robotit kohtaavat MTV:n kaltaisen Hubba Bubban tyylisen 90-luvun estetiikan mukaan lukien farkkutakit ja kirkkaan keltaiset Walkman-kasettisoittimet. 90-luvulla ei ollut paljoakaan tekemistä kirjan kanssa, mutta se on elokuvan painopiste monin eri tavoin. Ja se toimii... se toimii todella hyvin.

Tummasävyinen kirja menetyksestä ja yksinäisyydestä on muuttunut hurmaavaksi toimintakomediaksi koko perheelle (näin elokuvan lasteni kanssa), ja - älä ymmärrä väärin - maailmalla on runsaasti Stålenhagin faneja, jotka eivät pidä elokuvan ratkaisuista. Mutta minulla oli hauskaa alusta loppuun. Russon veljekset tuskin voittavat palkintoja The Electric Statella, mutta silti se on niitä harvoja Netflix Originals- elokuvia, jotka eivät minua ärsyttäneet.