Rakastan dinosauruksia. ”Kuka ei rakastaisi?”, saatat ajatella. Nämä esihistorialliset olennot ovat aina kiehtoneet minua. On vaikea käsittää, että nämä pedot vaelsivat maapallolla miljoonia vuosia ennen kuin homo sapiens oli edes olemassa. Miltä ne todellisuudessa näyttivät, miltä ne kuulostivat ja miten ne käyttäytyivät, on tietenkin kiistanalaista, mutta totta puhuen: dinosaurukset ovat siistejä. Kun minun piti järjestää kirjanjulkaisutilaisuus yhdelle uusimmista painetuista kirjoistani, allekirjoitin etukäteen noin sata kappaletta. Yksi lainaus, josta olen erityisen ylpeä – ja joka kertoo paljon minusta – kuului seuraavasti: ”Haluatko siis henkilökohtaisen signeerauksen? Hienoa. Haluan dinosauruksen.” Ja se on totta. En tosin tiedä, mitä tekisin dinosauruksella, huomautan.
Mutta takaisin asiaan. Dinosaurukset elokuvissa. Rakastin elokuvaa The Land that Time Forgot jo lapsena, ennen kuin olin tarpeeksi vanha katsomaan Jurassic Parkia. Ja kun vihdoin pääsin katsomaan sen – se räjäytti tajuntani. Rakastin sitä täysin. Samoin kuin sen jatko-osaa, The Lost Worldia. Sanokaa siitä jälkikäteen mitä sanotte, mutta lapsena se oli loistava. Eniten rakastin loppupuolella olevaa kohtausta, jossa hylätty rahtilaiva törmää satamaan. Mutta hyviä dinosauruselokuvia ei ole kovin paljon, eihän? Jurassic-sarjasta pidän lopulta oikeastaan vain ensimmäisestä ja toisesta osasta. Jurassic World oli viihdyttävä ja hauska katsella, koska toivon todella sarjan ansaitsevaa paluuta, mutta se ei ollut juuri muuta kuin sitä. Ja mitä tulee uusimpaan elokuvaan, Rebirhiin, siitä ei kannata edes puhua. Voi luoja, mikä roska alusta loppuun – kun he eivät edes pysty ohjaamaan lahjakkaita näyttelijöitä luomaan minkäänlaista uskottavaa kemiaa. Yritän tällä sekavalla jaarittelulla sanoa, että olen jo kauan kaivannut todella hyvää dinosaurielokuvaa, joten kun End of Oak Street ilmestyi uutisvirtaani huhtikuussa tai sinnepäin, sydämeni alkoi luonnollisesti hakata.
Ja nyt se on täällä. Mutta millainen se oikeastaan on?
Niille, jotka eivät ole vielä perillä:
1980-luvulla eräs perhe alkaa epäillä, että heidän naapurustossaan on meneillään jotain outoa, ja pian he todistavat yhä kummallisempia tapahtumia. Yhden naapurin puutarhaan kasvaa yhtäkkiä kasveja. Myrskyn, rankkasateen ja outojen valoilmiöiden jälkeisenä yönä he heräävät painajaiseen.
David Robert Mitchell on sekä ohjaaja että käsikirjoittaja. Tämä on yllättävää, ja ehkä se on yksi syy siihen, miksi odotukset ovat korkealla. Mitchell oli kauhuelokuvan It Follows takana, joka kuulosti paperilla uskomattoman typerältä, mutta osoittautui lopulta jotain aivan muuta. Odotan edelleen innolla paljon puhuttua jatko-osaa They Follow. Hänen uusin elokuvansa, Under the Silver Lake, tuli ulos vuonna 2018. Siitä on jo kulunut melko monta vuotta. En ole perehtynyt mahdollisiin syihin pitkälle tauolle, enkä ole nähnyt Silver Lakea, jonka sanotaan olevan sekä outo että kiehtova – ja joidenkin mielestä ei erityisen hyvä. Nyt hän on siis palannut teoksella, jota paperilla voisi kuvata dinosaurus-kauhu-toiminta-komediksi. Suunnilleen. Lisää juonesta myöhemmin.
Päärooleissa nähdään kaksi todellista veteraania. Ewan McGregor, joka tunnetaan myös nimellä Obi-Wan, ei varmasti tarvitse enempää esittelyä. Hän on esiintynyt valtavassa määrässä tuotantoja, ja on mielestäni aina ilo katsella. Tässä elokuvassa hän esittää Greg Plattia, isää ja aviomiestä, jolla on salaisuuksia ja joka kamppailee epäonnistumisen tunteiden kanssa. Ja hän juo melko paljon.
Hänen vaimonsa Denisea näyttelee Anne Hathaway, joka nähtiin viimeksi elokuvassa Paholainen pukeutuu Pradaan 2. Hänelläkin on lähes yhtä vaikuttava ansioluettelo. Monipuolinen näyttelijä, joka sujahtaa komediaan, toimintaan, raskaaseen draamaan – tai dinosaurusten selviytymistarinaan. Hänkin salaa asioita ja on kyllästynyt suhteeseen.
Kuulostaako tämä koko perhedraama tylsältä? Kyllä. Pohjimmiltaan se juuri onkin, mutta mielestäni Mitchell onnistuu tuomaan siihen jotain lisäarvoa, vaikka hän ei poikekaan totutusta kaavasta. Se on myös hieno yksityiskohta, sillä – paljastamatta liikaa – siitä tulee osa ongelman ratkaisua.
Näyttelemisen osalta minulla ei ole kokonaisuudessaan mitään kritisoitavaa. Kaikki tekevät sen, mitä heidän pitääkin, eikä pelästynyt ja yllättynyt ilme CGI-olentojen edessä juuri kenellekään Oscar-palkintoa tuo. Mutta miten koko homma kestää? Juoni on vain otettava sellaisena kuin se on. Juonessa on tietenkin pilvenpiirtäjien kokoisia aukkoja, mutta elokuva on rakennettu niin, että voi katsoa niiden ohi. Ja totta puhuen: jos suhtaudut alusta alkaen skeptisesti elokuvan logiikkaan, jossa 1980-luvun amerikkalainen asuinalue sattumalta matkustaa takaisin dinosaurusten aikakauteen, sinun kannattaisi ehkä katsoa jotain muuta. Pidän lähtökohdasta. Se on omaperäinen ja yllättävä, enkä kaipaa mitään syvällistä analyysia.
Siitä huolimatta saattaa kestää hetken, ennen kuin pääsen kunnolla mukaan tarinaan. Hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta ne ovat silti mukaansatempaavia hyvien näyttelijöiden ja perheen dynamiikan ansiosta, jota on oikeastaan aika hauska seurata. Etenkin kun tunnepuoli todella toimii ja antaa elokuvalle uuden ulottuvuuden. End of Oak Street on tyylikäs tuotanto alusta loppuun. Minusta komedian ja kauhun välinen tasapaino on hieman epätasapainossa, ja joissakin suhteissa tuntuu siltä, että Mitchellillä oli loistava perusidea, mutta hän ei aina oikein tiennyt, mitä sillä tehdä.
Onneksi elokuva toimii silti kohtuullisen hyvin tyylikkäiden erikoistehosteiden, hyvän jännityksen ja muutamien odottamattomien käänteiden ansiosta. Elokuvassa on ilkeä piirre, josta pidän ja joka tulee yllätyksenä. Tässä Mitchell pääsee todella oikeuksiinsa. Kukaan ei ole turvassa. Elokuva on arvaamaton ja paikoin raaka. Siinä on kohtaus, joka muistuttaa minua välittömästi Game of Thrones -jakson ”The Mountain and the Viper” loppua – se tyrmäsi minut ja sai minut kelailemaan kohtauksen takaisin katsomaan sitä yhä uudelleen. En kerro enempää, mutta kun näet sen, ymmärrät kyllä. Se on synkkä, odottamaton ja nostaa elokuvan tasoa huomattavasti.
Yhteenvetona siis: ”End of Oak Street” on viihdyttävä, tyylikäs, paikoin varsin jännittävä ja tarjoaa muutamia synkkiä käänteitä. On sanottava, että mielestäni tämä on paras dinosauruselokuva, jonka olemme saaneet nähdä moniin, moniin vuosiin. Luultavasti sitten The Lost Worldin jälkeen. Kuitenkin – ja aina on se ”kuitenkin” – sillä on myös puutteensa. Se olisi voinut olla vieläkin mukaansatempaavampi, ja käsikirjoitusta olisi voitu hiota hieman enemmän, jos Mitchell olisi ollut varmempi siitä, mitä hän oikeastaan halusi kertoa, mutta tässä elokuvassa on runsaasti nautittavia puolia, joita voi arvostaa. End of Oak Street ei ole täydellinen menestys, mutta se on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Itse asiassa riippumatta siitä, pidätkö dinosauruksista vai et – vaikka ehkä vieläkin enemmän, jos pidät.