The Final Station

Pikseligrafiikan ja sööttien pienten hahmojen ansiosta The Final Station ei ole niitä perinteisen synkkiä maailmanlopun jälkeisiä pelejä. Sen tunnelma on kuitenkin suorastaan aavemainen. Pimeys on läpitunkevaa, ympäröivä maailma todellakin tekee kuolemaa ja hengissä pysyminen on kaiken aikaa veitsen terällä. Pääsimme kokeilemaan The Final Stationin betaversiota nähdäksemme, millaista pelin eloonjäämistaistelu oikein on.

Eräs erittäin ärsyttävä ominaisuus on opastusosion täydellinen puuttuminen. Pelin maailma on toki tarkoitettu ankaraksi, mutta Dark Soulsin tyylisestä kokemuksesta ei ole kyse. On silti kummallista jättää kertomatta pelaajalle perusohjausta tai esimerkiksi lääkepakkauksien jakamista muille seurueen jäsenille. Toimintojen oppimisessa ei menee kauaa, mutta tässä ajassa yksi seurueen jäsen ehti jo kuolla nälkään: emme keksineet ajoissa, kuinka ruoan jakaminen toimii. Toivomme hartaasti, että edes jonkinlainen opastusosio sisällytetään The Final Stationin lopulliseen versioon.

Homman nimi on eloonjäämistaistelu. Pelaaja on nimetön veturimies, joka kulkee radallaan eloonjääneitä kyytiinsä poimien. Jokaisella mukaan tulevalla on kuitenkin oma nälkä- ja energiamittarinsa. Pelaajan tehtäväksi jää käytössä olevien resurssien jakaminen seurueen jäsenten kesken. Pysähdysasemien saavuttamisen yhteydessä pelaaja palkitaan hengissä säilyneistä seuruelaisista, mutta toisaalta niitä lääkepakkauksia tarvitsee itselleen taisteluissa.

Tappeluita pelissä piisaa. Juna pysähtyy säännöllisesti kiskoille asetettuihin esteisiin. Tällöin pelaajan on määrä jalkautua tutkimaan kaksiulotteista maisemaa tarkoituksena löytää nelinumeroinen koodi. Tämän jälkeen este poistuu ja matka voi jatkua. Tutkimista hankaloittavat hirviöt, joita on useita erilaisia. Odotetusti pahikset muuttuvat haastavammiksi pelin edetessä. Aluksi harmina on vain zombieita muistuttavia otuksia, mutta myöhemmin eteen tulee niin räjähtäviä kuin panssaroitujakin örmyjä. Taistelu suoritetaan pääosin asein, mutta ammusten vähäisyyden vuoksi lähietäisyyden hutkiminen on joskus ainoa vaihtoehto. Tappelut eivät ole missään nimessä helppoja, ja käytössä olevien ammuksien ja lääkepakettien vähäisyys tuo pelaamiseen jännitteen, jota emme uskoneet kohtaavamme.

Ampuminen toimii hyvin. Näppäimistön suuntanapeilla ohjataan pelaajaa, ja hiirellä tähdätään. Aseella osoittaminen ei kuitenkaan toimi täysin vapaasti 360 asteen verran, jollaisesta tällainen peli eittämättä hyötyisi. Joitakin tavaroita voi myös heittää, joskin ainoastaan vaakatasossa. Peli rohkaisee sekä pääosumien metsästykseen, että suunnitelmallisuutta vaativaan taisteluun. Tällaisia toimintatapoja ovat esimerkiksi vihollisten erottaminen toisistaan, ja useamman pahiksen kukistaminen yhdellä laukauksella.

Pelattavuus on onnistunutta erityisesti junan pysähtyessä. Säännölliset tallennuspisteet takaavat sen, ettei pelaaja saa harmaita hiuksia pelihahmon potkaistessa tyhjää. Vastaavasti pelattavuus junassa on sanalla sanoen köykäistä. Ruokaa ja lääkepakkauksia pystyy jakamaan ainoastaan junan ollessa liikkeellä, jota puolestaan ei kestä kuin muutama minuutti kerrallaan. Tavaroiden jaon pystyisi vallan mainiosti suorittamaan myös silloin, kun juna on pysähdyksissä. Ehkä tämä johtui vain siitä, että pelasimme betaversiota. Ne muutamat pienet teot, joilla juna pidetään liikkeellä eivät nekään ole hauskoja. Itse asiassa junalla paikasta toiseen siirtymiset voisi aivan hyvin esittää välivideona.

Tunnelma on kaikesta huolimatta se osa-alue, jolla The Final Station loistaa. Taustalla soiva pianomusiikki todellakin tavoittaa epätoivoisen tunnelman silloin, kun örvöt tuhoavat maailmaa taustalla, ihmisten ruumiita lojuu pitkin poikin tannerta, ja eloonjääneet taistelevat hengestään. Hiljainen surumielisyys on harvinaista tällaisessa pelissä, koska yleensä pikselimäistä tyyliä käytetään komediallisissa tai sarjakuvamaisissa peleissä. Pelihahmon täydellinen hiljaisuus luo osaltaan eristynyttä tunnelmaa. Vaikutelmaa alleviivataan sillä, että pelaaja joutuu vaeltamaan maastossa yksin ruokaa ja lääkkeitä etsien, kun samaan aikaan ihmisiä tulee ja menee junan mukana paljonkin.

Tasosuunnittelu heijastelee maailman toivottomuutta täydellisesti. Odotetusti väreistä musta ja harmaa ovat hallitsevia sävyjä tuhoutuneissa maisemissa. Ruumiita lojuu siellä sun täällä ja suljetut ovet piilottavat sen, mikä ei vielä ole näkyvissä. Paikkojen tutkimiseen rohkaistaan, sillä ruoan ja lääkkeiden ohella pelaaja voi löytää vinkkejä tarinasta ja maailmanlopun syistä. Tietenkin runsas tutkiminen johtaa runsaaseen määrään kohtaamisia pahisten kanssa. Näin ollen pelaajan on aina punnittava mahdollisesti saatavan hyödyn ja tutkimisesta aiheutuvan vaaran välillä.

The Final Station näyttää lupaavalta. Pelattavuus on toimivaa ja maastossa runsaasti tutkittavaa. Samaan aikaan on selvää, että yhtä jos toistakin hiomista tarvitaan ennen pelin lopullista julkaisua. Juna on keskeinen osa kokonaisuutta, mutta sen toteutus ontuu varsinkin ajon aikana tehtävien hommien osalta. Lisäksi jonkinlainen opastusosio on ehdottoman tarpeellinen, jotta pelaajat saisivat alusta alkaen mahdollisimman paljon irti tästä jo nyt varsin monipuolisesta ja palkitsevasta pelistä.