Käsi joka kehtoa keinuttaa (2025)

Mitä ihania muistoja otsalohkoon ponnahtaa samaan aikaan kun luen otsikon. The Hand That Rocks the Cradle vuodelta 1992. Yksi niistä unohdetuista trillerihelmistä, jonka paitsi omistin VHS:llä, myös näin ehkä vähän liian monta kertaa. Minulla oli 90-luvun puolivälissä yksi niistä trillerijaksoista, jolloin Dangerous Desire, Ricochet, Breakdown, The Game, Cape Fear ja The Hand That Rocks the Cradle... Omistin ne kaikki ja muistan kirkkaasti kuinka täydellinen Rebecca De Mornay oli psykoottisen lastenvahti Peytonin roolissa. Ohjaajana ei myöskään ollut kukaan muu kuin Curtis Hanson (L.A. Confidential, Wonder Boys).

Nyt The Hand That Rocks the Cradle, kuten kaikki muukin, on tehty uudelleen ja tarina on hieman modernisoitu alkuolosuhteiden osalta, mutta kokonaisuutena kyse on samasta lähtökohdasta. Stressaantunut uraäiti palkkaa lastenhoitajan yrittäessään jongleerata elämäänsä tähtijuristina, mutta se, mikä aluksi vaikuttaa fiksulta päätökseltä hänen perheensä vuoksi, osoittautuu lopulta täydelliseksi painajaiseksi. Lastenhoitaja Polly on murhanhimoinen, manipuloiva ultra-ämmä, joka onnistuu nokkelilla menetelmillä kääntämään perheen stressaantunutta äitiä vastaan, luomaan ristiriitoja ja mustasukkaisuutta sekä aivopesemään kahdeksanvuotiaan tyttären.

Alkuperäinen on (kuten sanoin) loistava pieni trillerihelmi. Eikä vähiten siksi, että ohjaus on terävä, käsikirjoitus hyvin kirjoitettu ja Rebecca De Mornay on aivan loistava psykopaatti-vauvanvahdin roolissa. Uudelleenfilmatisoinnissa Longlegs-tähti Maika Monroe on saanut arpajaisvoiton esittää psykoottista tappajaa, eikä se rehellisesti sanottuna toimi kovin hyvin. Siinä missä Mornay onnistui välittämään luontaisen raivon, joka on kiteytynyt ja jota hallitsee yksimielinen päämäärä, Maika ei onnistu tekemään juuri muuta kuin näyttämään jatkuvasti surulliselta ja eksyneeltä. Hänestä puolestaan ei koskaan tule pelottavaa tai uhkaavaa tavalla, joka enemmän tai vähemmän määritteli alkuperäisen elokuvan, ja siinä tietysti suuri osa elokuvan uhkasta jää latteaksi.

Mary Elizabeth Winstead (10 Cloverfield Lane, Kate) näyttelee stressaantunutta luksusäiti Caitlinia, ja hän tekee sen hyvin, kuten aina. Minusta Winsteadia pitäisi aina arvostaa enemmän, sillä hän on kiistatta yksi Hollywoodin parhaista naisnäyttelijöistä ja on ollut sitä jo jonkin aikaa. Tässä elokuvassa hän tekee hyvää työtä yrittäessään tasapainoilla perhe-elämän ja uran aiheuttaman stressin välillä ja ilmaisee erittäin hyvin kaiken sen, mitä epäonnistumiseen liittyy. Hän on hieman neuroottinen, mutta yrittää peitellä sitä. Hän on hieman mustasukkainen, mutta peittää sen hyvin, ja enemmän kuin hieman kontrolloiva omien ihanteidensa ja ideologioidensa suhteen, joita Winstead kuvaa pehmeydellä ja inhimillisyydellä, joka tekee hänen äidistään elokuvan ainoan uskottavan hahmon. Muu osa tästä uusintafilmatisoinnista on valitettavasti ala-arvoista. Se tuntuu ohuelta, lattealta ja hyvin tyypilliseltä genrelle.