The Penguin (Max), 1. kausi on onnistunut, joskaan ei poikkeuksellinen

En liene ainoa laatuani sanoessani, että alan olla kypsä kaikenlaisiin sivuaskelsarjoihin, joita laitetaan televisioon nyt kaiken aikaa. No mutta totta kai Agatha Harknessin tarina on kerrottava. On niin paljon asioita, joita emme ole nähneet Obi-Wan Kenobin ottaessa rennosti aavikolla. Vaikka kirjaimellisesti kaikkea ei ole näytetty ei se tarkoita sitä, että yleisö haluaisi moista katsella. On oma viehätyksensä, kun sarjassa ja maailmoissa on mystisyyttä. Kun sitten istahdin alas katselemaan sarjaa The Penguin, pelkäsin Matt Reevesin luoman Gotham Cityn puolesta. Pimeä ja uhkaava paikka, jossa Nirvanan musiikki seuraa katsojaa kaikkialle. Tämä Gotham City vaikutti paikalta, jossa ei pidä viettää liiaksi aikaa, tai tylsistyminen uhkaa.

The Penguinin aikana jonkin aikaa tuntuukin siltä, että päivänvalo vie liiaksi Gotham Cityn taikaa. Kirjaimellisesti ajoittain, sillä joissakin kohtauksissa valaistusta tuntuu olevan liikaakin varsinkin verrattuna The Batman -elokuvan päiväkohtauksiin. Kuitenkin suurimmaksi osaksi The Penguin osoittautuu hyväksi sarjaksi asettaen paikoilleen Gotham Cityn alamaailman ja Colin Farrelin urakan sen hallitsemiseksi.

Farrell on nytkin tunnistamattomaksi maskeerattu Pingviininä. On huvittavaa kuunnella ja katsella häntä niin kuin The Batmanissakin, mutta tällä kertaa Pingviinin harteilla on suuri vastuu sarjan laadusta. Tarkoitus ei ole tuijotella onnistunutta Oswald Cobb -maskeerausta, tai opettaa Batmanille espanjan kielioppia. Pingviinillä on edessä se oma seikkailu. Hän on se päähenkilö, mutta siitä pidin sarjassa The Penguin, että Cobb ei koskaan ollutkaan se sankari.

"Mitä jos Pingviinillä olisi kultainen sydän?" ei ollut se kysymys, jonka kansa halusi esittää tässä sarjassa. Ja koska tämä arvio on hieman myöhässä (pahoittelut siitä), minulla on ollut aikaa katsella muiden mielipiteitä sarjasta. Vertauksia on tehty Walter Whiteen ja Tony Sopranoon, mitä tulee Oswald Cobbin hahmoon. Minusta Farrellin esitys ei pääse esikuviaan edes lähelle, mutta silti vertaus on kiinnostava sikäli, miten Breaking Bad on käsikirjoitettu verrattuna The Penguiniin. Breaking Badissä katsoja haluaa Walterin voittavan, sillä rehellisyyden nimissä muut henkilöhahmot ovat joko yhtä pahoja tai vielä pahempia kuin hän itse. Hän on myös älykkäämpi ja hienovaraisempi. Kuitenkin The Penguinissä Cobb on vain se onnekkain idiootti. Alussa hän tekee muutaman nokkelan siirron, mutta kuitenkin tunteet ohjaavat häntä, mikä onkin suuri riippakivi kampurajalan lisäksi. Oswald Cobb on myös ilkeä ja huono ihminen, joten hänen kannustamisensa katsojana on kovin vaikeaa. Mutta silti on pakko katsoa.

Pidin eniten Cristin Miliotin Sofia Falconesta eli siis The Hangmanista. Kovinkaan montaa mieleenpainuvaa pahista ei sarjakuvafilmatisointien TV-sarjoissa ole nähty, mutta Milioti vain heittäytyy Sofia Falconeksi, ja hänen lyhyt mutta merkittävä kehityksensä sarjan aikana on hienoa katsottavaa. Mukana on muitakin onnistuneita sivuhahmoja, kuten Clancy Brown Salvatore Maronina ja Rhenzy Feliz Victor Aguilarina. Farrell on silti se paras suorituksessaan, mutta The Penguin ei toimisi läheskään niin hyvin ilman muita roolisuorituksia.

Tarina itsessään on hyvin suoraviivainen, joskaan ei jää ilman käänteitä. Ensimmäiset kolme jaksoa ovat erittäin vahvaa tavaraa, sillä Cobb pelaa kissaa ja hiirtä ihmisten kanssa, joiden lähelle hänen on mentävä. Sitten saadaan annos Sofian taustatarinaa, mikä osoittautuu niin traagiseksi kuin kiinnostavaksi ennen kuin tapahtuu pieni laahaaminen jaksoissa viisi ja kuusi. Nämä jaksot eivät ole suorastaan tylsiä, ja mukana on painaviakin hetkiä, mutta silti tarinaa olisi voinut tiivistää hieman sieltä ja täältä. Keskittyä siis siihen, mikä on tärkeää. Cobbin sairaalloinen ja kieroutunut suhde omaan äitiinsä, ja kummallakin on omat vikansa. Victorilla on tahto selviytyä kaupungissa, joka ei hänen tahdo siinä onnistuvan. Sofian lakkaamaton koston etsintä, kun vääryyksiä vain kertyy. Nämä asiat The Penguin tekee hyvin, joten on harmi, kun sarja keskittyy johonkin muuhun.

Sarja ei myöskään koskaan pääse pois sieltä Batmanin heittämästä pitkästä varjosta. The Batman leijuu ilmassa kuin paha haju, ja tämän henkilöhahmot ovat muka unohtaneet lukuun ottamatta Riddlerin aiheuttamaa isoa tulvaa. Tämä luo sarjalle kummallisen tunnelman. Tuntuu kuin katsoisi esiosaa ennen Pattinsonin astumista viittaan ja silmämeikkiin, mutta silti hän on siellä jossain katsellen suuren mittaluokan jengisotaa ilman, että siihen mitenkään puuttuu. The Penguin ei oikeuta itseään TV-sarjana, jolla on oma paikkansa. Se ei lisää mitään sellaista The Batmanin maailmaan, jota ei voisi selittää yhdellä tai kahdella lisälauseella dialogin aikana. Toki on kiinnostavaa tuntea Farrellin Pingviini aiempaa paremmin, mutta kovin ihmeitä ei tapahdu muuta kuin se, että hahmosta tulee sellainen kuin hän oli The Batmanissa. Näin ollen tällaiset sivuaskelsarjat ovat kummallisessa paikassa: jos sarjalla on liikaa merkitystä, pakottaa se katsomaan kahdeksantuntisen sarjan ennen kuin katselee elokuvana sitä jatko-osaa. Ja jos taas sarjalla ei ole tarpeeksi merkitystä jää katsoja pohtimaan, miksi edes katselee koko sarjaa.

Jos kuitenkin haluaa palata takaisin Gotham Cityyn, eikä tämä hyvin käsikirjoitettu sarja ole liian pitkäkään, on The Penguin kelpo valinta. Se on koko ajan hyvä, ajoittain loistava, mutta ei koskaan poikkeuksellinen. Se on sarja, joka lupailee parempaa tulevaisuutta sarjakuviin perustuville televisiosarjoille. Toivottavasti Marvelin ja DC:n tulevaisuuden sarjat ottavat tästä oppia.