The Smashing Machine

Kun Uncut Gems -ohjaaja Benny Safdie aloittaa sekakamppailulajitähti Mark Kerrin tositarinan, on vuosi 1999. Kerr on juuri täyttänyt 30 vuotta. Dwayne "The Rock" Johnson on siis 53-vuotias, kun hän yrittää teeskennellä nuorta Kerriä, vaikka miehet ovat lähes samanikäisiä (oikeassa elämässä). Tässä piilee minun jatkuva ongelma tämän elokuvan kanssa elinikäisenä MMA-fanina. The Rock tekee kaikkensa (ja vähän enemmänkin) myydäkseen sen tosiasian, että hän ei ole Fast 8:n lihasvuori tai Jungle Cruisen, Skyscraperin, Jumanjin tai Herculeksen lihapäät. Hän on tässä toinen lihaskimppu, jolla on tunteet. Hän on juuri täyttänyt 30. Rehellisesti sanottuna se ei toimi kovin hyvin, ja huolimatta Cannesin ensimmäisistä ylistys- ja kyynelkuoroista, on minun vaikea niellä sitä, että 53-vuotias elokuvatähti esittää 30-vuotiasta taisteluilmiötä, jonka nivelet ovat kuin kumia.

Sen lisäksi, että tämä melko pinnallinen valitus on äreä johdanto arvostelulleni yhdestä vuoden ylistetyimmistä elokuvista, on minun myös vaikea, usein jopa mahdotonta, ymmärtää, miksi Safdie valitsi vuodet 1999-2000 Kerrin elämän läpileikkaukseksi ja miksi hän ylipäätään valitsi Markin. Hänen UFC-kautensa oli mielestäni paljon viihdyttävämpiä kuin tässä kuvatut kolme Pride-tapahtumaa. Suoraan sanottuna tämän elokuvan olisi pitänyt sen sijaan kertoa hänen parhaasta ystävästään ja mentoristaan Mark Colemanista. Colemanilla ("The Hammer") ei ollut Oxycontin-riippuvuusongelmaa eikä huutavaa, äänekästä vaimoa, jonka ympärillä tämä elokuva pyörii noin 92-prosenttisesti, mikä tekee siitä naurettavan tylsä. The Smashing Machine olisi kuitenkin pitänyt kertoa Mark Colemanista. Siitä me kaikki MMA-fanit olemme varmaan samaa mieltä.

Safdie on kuitenkin taitava ohjaaja ja äärimmäisen taitava käsikirjoittaja. Aivan kuten Good Time ja Uncut Gems -elokuvissa, on hän niin raaka ja melkein dokumentaarinen siinä, miten hän jäsentää kohtauksia ja menee lähelle kameran kanssa. Editointi on nopeaa olematta kuitenkaan liian hätäistä. On selvää, että Benny on yrittänyt puristaa päähenkilöstään kaikki ne pienetkin "aidon" näyttelemisen rippeet, joita sieltä löytyy. Ehkä yhden kohtauksen osalta (kun hän joutuu sairaalaan opiaattien yliannostuksen takia ja kun hän on siellä Colemanin kanssa vastakkain) se onnistuukin kohtuullisen hyvin. Muulloin Dwaynen näytteleminen on aivan liian yksinkertaista ja hänen näyttelijäntyönsä liian kapea-alaista ilmaistakseen oikeasti sitä tuskaa, joka tässä on paperilla. Kerrin riippuvuus pyyhkäisee Safdien ohi, huutotappelut oudon tyttöystävän kanssa tulittavat meitä kuin automaattikivääri ja kaikesta tulee niin liukkaasti keittiörealistista ilman, että se oikeasti omistaa mitään. Syvyys puuttuu kokonaan, siitä tulee sen sijaan melko pinnallinen draama yhdestä ainoasta tunneilmaisusta, vihasta, joka saa Kerrin näyttämään pikemminkin kaikkien aikojen ruikuttajalta kuin miltään muulta.

Lukuisat taistelukohtaukset, joissa Kerr ja Colemen käyvät paljon kehutut Pride-taistelut, ovat suhteellisen hyvin toteutettuja, mutta tästäkin puuttuu paine, substanssi ja voima. Etenkin The Rock on jäykkä Pride-ringissä ja sen huomaa niin hyvin, että hän ei koskaan hyökkää vaan pidättelee ja todella pitää huolen siitä, ettei hän koskaan osu vastustajaa kasvoihin edes yksinkertaisella, kevyellä lyönnillä. Ryan Bader on tietysti parempi vanhana UFC/Bellator veteraanina. Hänen lyöntinsä näyttävät sattuvan ja hän on yllättäen parempi Mark Colemanina kuin olisin voinut kuvitella. Emily Blunt tekee parhaansa vetääkseen Dwaynen raivon ulos ja tekee sen stereotyyppisen laihalla ja litteällä tyttöystävällä, joka ei osaa lausua sanaakaan olematta tarkoituksellisen provosoiva ja huomionhakuinen.

Kuten sanoin, en ymmärrä, miksi Safdie valitsi Kerrin, kun Colemanista, Shamrockista tai miksei myös Couturesta on paljon mielenkiintoisempia tarinoita kerrottavaksi. Valitettavasti en myöskään ymmärrä, miksi hän päätti keskittyä yhteen Pride-vuoteen sen sijaan, että olisi yrittänyt venyttää kaarta hieman laajemmaksi. Mielestäni keskittyminen äärimmäisen lyhyeen opiaattiriippuvuusjaksoon on naurettavan efektinhakuista ja latteaa. Lukuun ottamatta upeaa tuotantosuunnittelua, puvustustyötä ja erittäin upeaa valokuvausta, tässä ei valitettavasti ole paljon sellaista, jota haluaisin kehua. The Rock ei pysty kantamaan tällaista raskasta draamaelokuvaa hyväkuntoisilla harteillaan (vaikka Cannesin elokuvajuhlat kuinka halusivat), eikä se toimi, kun 53-vuotias kehonrakentaja yrittää esittää nuorta MMA-tähteä. Tämä ei toiminut minusta ollenkaan.