The Super Mario Galaxy Movie

Kun kirjoitin The Super Mario Bros. Movie -elokuvan arvostelun tasan kolme vuotta sitten, ylistin sitä, että se oli mielestäni loistava valkokangassovitus Shigeru Miyamoton, Takashi Tezukan ja Koji Kondon omituisesta fantasiasta, joka on Shigeru Miyamoton, Takashi Tezukan ja Koji Kondon sienivaltakunta. Kritisoin kuitenkin ennen kaikkea yhtä asiaa: sitä, että se ei jättänyt paljon tilaa rentoutumiselle ja tuntui jotenkin ontolta. Heti Brooklynin lähdettyä se pommitti sinua toimintakohtauksella toisensa jälkeen, menetti tiensä ja luotti täysin nostalgisiin viittauksiin. Mutta hei, se oli niin kaunis ja osa hahmoista oli niin monipuolisia, että sitä kannatti suositella jopa videopeleihin perehtymättömille, jos siellä on vielä ketään jäljellä.

The Super Mario Galaxy Movie ei välitä tuosta usein toistetusta kritiikistä, ja tosiaan toistaa ADD-sukupolvelle räätälöityä dopamiinipommituskaavaa entistäkin hurjemmin, jos se on mahdollista. Ongelmana on, että tällä kertaa se tekee sen lähes ilman minkäänlaista pohjaa.

Olisi tekopyhää odottaa tältä animaatioelokuvalta The Godfatherin uskottavuutta ja hahmojen syvyyttä, mutta jotta heidät voisi tunnistaa tai edes erottaa toisistaan ja jotta heidän ties kuinka monennet vitsinsä osuisivat paremmin kohdalleen, näyttelijäkaarti kaipaisi hieman enemmän huolellisuutta ja vuoropuhelua ruudulla. Tai jotain koirakohtauksen kaltaista eleganssia ja hillittömyyttä. Sanon tämän siksi, että Rosalina jää lupaavan esittelyn jälkeen täysin sivuraiteelle, koska Yoshi muuttuu jännittävästä löydöstä taustatähdeksi, koska vaikka hahmo ja hänen sekvenssinsä ovatkin osoittautuneet todella hienoiksi, tuntuu oudolta, että Fox McCloud varastaa parrasvalot hetkeksi. Jos jatko-osasta riisutaan Donkey Kongin persoonallisuus ja hänen perheensä, jos Lumat osoittautuvat jälleen yhdeksi lapselliseksi versioksi rupikonnista ja jos ensimmäisen elokuvan ainutlaatuisimmat kohokohdat katoavat, tästä tulee pelkkiä vitsejä, joita visuaalisesti upeat kohtaukset tukevat.

Ja sitten on vielä yksi ratkaiseva tekijä, jota toivoin heidän hyödyntävän: Super Mario Galaxy -elokuvista tuttu painovoiman leikki. Siihen viitataan yhdellä tai kahdella nyökkäyksellä, erityisesti kasino-osassa, mutta missä on videopelien painottomuuden tunne? Ylösalaisin oleva maailma, kolmen kappaleen ongelma tai muuttuva painovoima... Wii:llä ja jopa Switch/2:llä viime aikoina pelanneille nämä olivat ja ovat edelleen fantastisia, vatsaa vääntäviä tuntemuksia, joita elokuva ei hyödynnä. Asteroideja ja isompia planeettoja nähdään kyllä, ja ne ovat pelien innoittamia tai suoraan niistä kopioituja, ja tietenkin avaruusmatkailua ja hyppelyä on paljon, mutta pelien ydin, niiden nerokkuus, on laimennettu.

Sen sijaan näet paljon enemmän Super Mario Odysseystä, mutta nopeina leikkauksina (Cascade, Sand) ja usein jopa paikallaan (tietty kappale, kun se ei sopinut). Medley ammentaa myös Mario Sunshinesta ja Wonderista, mutta usein ilman, että viittaus olisi kunnolla selvinnyt. Tästä syystä visuaalisesti parhaat elementit tulevat edelleen vanhemmista peleistä, ja totuus on, että paljon paremmissa loppukohtauksissa se hyödyntää erittäin hyvin Super Mario Bros. ja Super Mario Worldin pikselitaidetta. Lopuksi vielä jotain yllättävää, melkein lopussa.

Ja se on ehkä se, mitä The Super Mario Galaxy Movie puuttuu eniten: yllätyksellisyys ja mysteeri, niin kerronnallisella kuin taiteellisellakin tasolla. Se on uskomattoman lattea verrattuna upeaan lähdemateriaaliin, ja se onnistuu hämärtämään useiden hahmojen rajoja, mukaan lukien itse Mario, oletettu päähenkilö. Romantiikasta on tosin pari varovaista vihjettä, prinsessa Peachin alkuperä paljastuu odotetusti, ja Bowser ja hänen tarinansa varastavat jälleen kerran show'n: vaikka ne eivät aivan yllä ensimmäiseen kertaan, ne kehittyvät hulvattomasti ja pelien mukaisesti.

Kaiken tämän jälkeen elokuva on tietenkin välttämätön faneille. Jos haluat nähdä Mario-maailmojen parhaita toteutuksia, se on silmänruokaa. Vaikka se ottaa liikaa itsestäänselvyyksiä, siinä on aina pieniä yksityiskohtia, joihin voi tarttua tylsyyden yllättäessä (vaikka pääsiäismunia ei tällä kertaa olekaan yhtä paljon tai yhtä hyviä). Ja Brian Tyler tekee jälleen kerran parhaan mahdollisen kunnianosoituksen Koji Kondolle ja Mahito Yokotalle, ja jo pelkästään soundtrackin takia Mario Galaxy -elokuva kannattaisi katsoa vaikka silmät kiinni. Epäilen kuitenkin, että tämä toistuva kaava hölynpölyjen paikkaamiseksi ei toimi yhtä hyvin kuin ensimmäisellä kerralla, ja se tarkoittaa valitettavasti sitä, että elokuva ei sovellu yhtä hyvin kaikille katsojille. Heidän on otettava tästä opiksi DK:n nyt jo ennakoitavissa olevaa paluuta valkokankaalle varten.