Thunderbolts* on onnistunut paluu Marvelille

Avengers-joukko on poissa. Saavuttamattomissa. Kadonnut. Tämä on totta niin yleisölle kuin henkilöhahmoille Marvelin elokuvissa ja TV-sarjoissa. Julia Louis-Dreyfusin kiero CIA-johtaja Valentina Allegra de Fontaine on ottanut haltuunsa Avengers Towerin New Yorkissa, ja käyttää eilispäivän loppuun palaneita siivoamaan kokeidensa jälkiä, kun Yhdysvaltain kongressi koettaa lavastaa de Fontainen. Yksi näistä "siivoajista" on Yelena Belova (Florence Pugh), joka siskonsa kuoleman jälkeen ei ole oikein päässyt raiteilleen. Kuitenkin kera muiden C-luokan antisankarien, kuten epäonnistuneen Captain America -kandidaatin ja hänen nolon neuvostoliittolaisen supersotilasisänsä, hän löytää jotain taistelemisen arvoista, kun Valentinan mustimmat salaisuudet pulpahtavat pintaan.

Sitten Endgamen eivät asiat ole eteenpäin liikahtaneet noin niin kuin tarinalliselta kannalta. On nähty esittely toisensa perään mahdollisille uusille sankareille, mutta mitään ei ole varsinaisesti jäänyt kunnolla mieleen yleisölle, ja osa faneista on jo menettänyt toivonsa kokonaan. Thunderbolts* haluaa olla se silta Marvelin uuteen aikaan monellakin tavalla. Marvelin versio Suicide Squadista onnistuu kiinnostamaan ja viihdyttämään. Tästä on kiittäminen astetta älykkäämpää käsikirjoitusta, joka keskittyy enemmän harmaisiin alueisiin kuin ryskäämiseen, joskin sitäkin on mukana loppua kohti.

Thunderbolts* on pahiksen osalta hyvin ajateltu. Pahista kohtaan on helppo tuntea niin myötätuntoa kuin pelkoakin, ja tämä on keskiössä elokuvan ristiriidassa. Mutta se oikea elokuvan pahis on kiinnostavasti mielisairaus. Useat henkilöhahmot ovat syvästi masentuneita ja niin paljon kuin pinnalla nauretaankin, on sisällä paljon tuskaa näillä sarjakuvahahmoilla. Valitettavasti kaikki henkilöhahmot eivät onnistu olemaan kolmiulotteisia, mutta pidän dynamiikasta, miten nämä antisankarit esitetään. Pugh on varsinkin mahtava syvästi onnettomana Widow'na jo muutenkin hyvässä näyttelijäkaartissa.

Elokuva käsittelee loputonta tyhjyyden tunnetta, joka seuraa vuosien psykologista kuormitusta, ja jättää kauhistuttavia seurauksia ilmentyen fyysisesti. Tämä on virkistävä idea, joka pelastaa Thunderboltsin Marvelin tyypillisestä keskinkertaisuudesta. Tavallisesti potkiminen ja lyöminen on ratkaisu moniin ongelmiin Marvelin elokuvissa, mutta tässä elokuvassa tarvitaan muutakin kuin fyysistä väkivaltaa oikean ongelman ratkaisemiseksi: masennuksen.

Toisaalta elokuvan logiikka on jokseenkin horjuva, mikä on valitettavan tavallista nykyajan elokuvissa. Minusta huumori ei myöskään aina oikein osu kohdilleen, varsinkaan kun aikuiset henkilöhahmot keskustelevat kuin sarkastiset teinit. Jotkut osat tuntuvat hieman pakotetuilta. Lopulta jää niin ikään paha jälkimaku, kun elokuvatekijät hankkiutuvat eroon jostakin henkilöhahmosta heti tämän esittelyn jälkeen. Eikö hahmon kivulias tarina ansainnut tulla kerrotuksi? Moinen tuntuu tarpeettomalta tuhlaukselta.

Kokonaisuutena Thunderbolts onnistuu yllättämään. Olkoonkin, että on tehtävä hieman taustatyötä tietääkseen esimerkiksi, kuka Walker on, mutta kyseessä on elokuva, jossa ei ole tylsiä hetkiä, ja aiheet ovat tavallista enemmän ajatuksia herättäviä kuin keskimääräinen Marvelin rymistely. Vain käänne loppua kohden (mukana on kaksi lopputekstien jälkeistä kohtausta) on kiinnostavampi kuin Marvelin kokemuksissa viime vuosina. Toisin sanoen Thunderbolts* (kyllä, mukana on tähti) on paluu, jota tämä elokuvamaailma kaipasi odoteltaessa uusia Avengers-elokuvia.