Transference

Kun Hollywood-tähti Elijah Wood laitetaan ohjaamaan ja Ubisoft tuottamaan peliä sitä ainakin odottaisi, että lopputulos olisi jotain tasokasta. SpectreVisionin Transference täyttää kuitenkin VR-tusinakauhuilun kliseet liiankin selkeästi, ja kyllästyttää keskinkertaisuudellaan lähes välittömästi.

Niin kuin lukuisia kertoja aikaisemminkin kauhupeleissä nähtynä, myös Transferencen tarina on rasittavan sekava läjä tyypillisiä kauhupelin aiheita: hajonnut perhe, menetyksen tuska, masennus ja ajassa hyppiminen. Selkeää lopetusta vailla olevaan soppaan isketään vielä hullu tiedemies ja monsu, jotta väkisinkin säikäyttäville koville äänille on edes jonkinlainen selitys.

Peli on pelattavissa VR:n lisäksi myös telkkarin välityksellä. VR-laitteisto vahvistaa kuitenkin pelin tunnelmaa huomattavasti, ja antaa paremmin läsnäolon tunnetta pelaajalle. Ohjaus on hoidettu maltillisesti pitäen toiminnat liikkumisen ja kääntyilyn lisäksi vain kahdessa ohjaimen napissa. Toisesta tartutaan tai aktivoidaan tavaroita, ja toisella tutkitaan käteen nostettua tavaraa. VR-kypärän avulla pelaaja voi osoittaa kohdan, mitä haluaa tökkiä. Hahmo ei voi varastoida tavaroita, vaan kädessä oleva tavara on ainoa mikä tulee mukana. Suoraviivainen ja minimalistinen pelattavuus onkin tarpeen, jotta sekavaan tarinaan voi yrittää keskittyä paremmin.

Pelin ideana on selvittää perheelle tapahtunut mysteeri ratkoen pieniä pulmia ympäri taloa. Koukkuna toimivat valokatkaisimet, joita klikkailemalla pelaaja pääsee eri aikakausiin ja eri persoonien muistoihin. Vaihtelemalla aikaa pitää pelikenttänä toimivasta asunnosta kerätä ja yhdistellä erilaisia tavaroita edetäkseen. Lukemalla pelin jättämiä vihjeitä eteenpäin pääsy on varsin selkeää, enkä juuttunut yhteenkään pulmaan muutamaa minuuttia pidemmäksi aikaa.

Grafiikkansa puolesta Transferencessä ei ole valittamista. Nostalginen VHS-fiilistely on tehty tyylillä, vaikkei se ihan pelin tietokoneaiheeseen sovikaan. Yhteen kerrostalon asuntoon ahdettu peli on ilmeeltään selkeä ja yksityiskohtainen. Painostava tunnelma on luotu nokkelasti tietokonevirheillä, jotka konkretisoituvat mustan tyhjyyden ja värikkäiden datavirtojen yhdistelminä repien asunnon seiniä ja tavaroita. Tästä tulee mielenkiintoinen olo aivan kuin seikkailisi defragmentoituneen tietokoneen muistissa. Pelin tyylikäs suunnittelu kulminoituu datavirrasta muodostuvaan mustaan pikselihirviöön, jonka punaiset silmät jäävät erityisesti mieleen hirviön hyökiessä päälle. Pelin rauhallisesta tahdista ja tavallisen Playstation 4:n sujuvasta rullauksesta huolimatta VR-pahoinvointi yllätti kesken pelaamisen.

Äänipuoli on myös kunnossa vahvistaen uskottavasti nähtyä ympäristöä. Hirviöstä tuleva jatkuva murina saa aikaan pientä jännitettä. Ääninäyttelyssäkään ei valittamista ole, mitä nyt yhdessä tilanteessa saman puheen jatkuva toistaminen alkoi tökkiä. Äänipuolen tympein juttu on kuitenkin puhkikulutettu temppu iskeä yhtäkkiä kovia ääniä jonkin visuaalisen annin kera pelaajan eteen pakottaen väkisin säikähtämään. Tämä halpa säikyttely on menettänyt tehonsa jo kauan sitten.

Laadukkaasta teknisestä tuotannosta huolimatta Transference ei juuri erotu jo niin monta kertaa aikaisemmin nähdyistä VR-pelotteluista ja sekavista mysteereistä. Tarinan väkinäinen sotkuisuus aiheuttaa vain turhautumista. Esimerkiksi epäselväksi jäi, mitä loppu tarkoitti. Tai yleensä ottaen: miten pelattava hahmo liittyi edes tarinaan. Onneksi pelin selättää alta kahden tunnin, jonka ansiosta kokonaisuuden sietää. Toisaalta vatsa ei juuri enempää olisi pahoinvointia kestänytkään. Pelaajille, joille VR-kauhu on uusi tai must-aihe, uskon Transferencen olevan laatuviihdettä. Loppujen lopuksi on turha odottaa mitään kummoista.