Vuoden 2010 olympialaiset tekevät tuloaan kovaa vauhtia. Vancouverissa järjestettäviin kisoihin osallistuu ennakkoarvioiden mukaan yli 80 maata, joiden edustajat ottavat toisistaan mittaa kahden ja puolen viikon aikana viidessätoista talviurheilumuodossa. Olympiatunnelman kohotessa myös virallinen olympiapeli tuppautuu markkinoille, mutta tekele onnistuu laskemaan kisakuumeen nopeammin kuin hiihtomaajoukkueen dopingkäry.

Myönnettäköön, etteivät ennakko-odotukseni uutta olympiapeliä kohtaan olleet korkealla missään vaiheessa. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta viralliset kisapelit ovat olleet urheilupelimaailmassa elokuvalisenssipelien asemassa, eikä Segan Vancouver 2010 poikkea tutusta puolivillaisen tuntuisesta kaavasta.

Olympia-aatteen hengessä Vancouverin virtuaaliolympialaisiin osallistuu vain 24 maata, jotka on mielivaltaisen olettamukseni mukaan valittu pelin potentiaalisten markkina-alueiden mukaan. On turhaa siis haaveillakaan pääsevänsä Jamaikan kunniakkaan kelkkailujoukkueen kelkkaan, eikä Pohjois-Koreankaan suksi ole luistanut yhtä hyvin kuin eteläisen naapurinsa. Erilaisia urheilutapahtumia on yhteensä neljätoista, joihin mahtuu kuutisen erilaista lajityyppiä. Alppilajit voi käytännössä niputtaa omaksi osiokseen, sillä niiden pelattavuus on käytännössä täysin identtinen. Sama pätee myös kelkkalajeihin, joita peliin on mahdutettu kaikkiaan kolme. Mediaseksikkyyden hengessä murtomaahiihtolajit on jätetty kokonaan pois, vaikka mielestäni miesten räkä poskella puserretulla 50 kilometrin perinteisellä olisi paikkansa pelissä eräänlaisena extreme-kestävyyskoitoksena. Tasa-arvon hengessä lajivalikoimassa on mukana sekä miesten että naisten kilpailuja. Jaottelu pistää väkisinkin miettimään miksi peli ei tarjoa mahdollisuutta kilpailla lajeissa valitsemallaan sukupuolella, sillä esimerkiksi freestylehiihtoa voi harjoittaa vain naisena ja kelkkailua vain miehenä.

Lajivaihtelun puutteen takia pelin tarjonta on kertaistumalla nähty, ja valtaosa lajeista on hallittavissa ensimmäisen kokeilun jälkeen. Ohjauksen helppous on ihan kiva juttu, mutta yksinkertainen napinrämpytykseen ja oikeaan ajoitukseen perustuva mekaniikka tuo väkisinkin mieleen urheilupelien kulta-ajan, jolloin miehet olivat puuta ja Track & Field rautaa. Valitettavasti pelaajien vaatimustaso on noussut reilun parin vuosikymmenen aikana siinä määrin, ettei moinen mene kakistelematta läpi. Merkittävimmin joukosta erottuu pikaluistelu, jossa napinpainallusten ajoitus on jotain arvoituksellisen ja täysin satunnaisen väliltä. Olevinaan luistelijan potkujen kanssa ajoitettava napinsurvonta äityy hektisimmillään naurettavan turhauttavaksi, varsinkin kun virhepainallukset sotkevat jo ennestään epäselvän rytmin. Jossain yhteydessä jopa simulaatioksi kutsutun pelin uskottavuus karisee, kun pujottelulajeissa portin ohittaminen johtaa vain vauhdin hidastumiseen ja 90 kilometrin tuntinopeudella suojaverkkoihin törmäävä alppinisti jatkaa matkaansa hetken keräilyn jälkeen.

Autenttista kisamenoa haluavat pettyvät karvaasti myös olympiakisa-pelimuotoon. Ilmassa on parhaimmillaankin hyvin pienen urheilujuhlan tuntua, kun 24 maan valikoimasta vain neljä maata kerrallaan ottaa osaa kisoihin, muiden ilmeisesti odotellessa kotonaan seuraavaa olympiadia. Neljän maan rajoitus perustuu todennäköisesti moninpelin osallistujamäärään, mutta olisi ihan kiva jos ne muutkin maat noteerattaisiin jollain tavalla. Mitalitaistot tapaavat olla latteahkoja, kun toiseksi huonoinkin palkitaan ala-asteen urheilutapahtumien hengessä olympiapronssilla. Jos olympialiikkeen pyrkimyksenä tuoda kansat yhteen urheilun nimissä, on Vancouver 2010 lähinnä farssinomainen irvikuva tästä.

Tämä on mainos:

Ei kisapeli siltikään läpikotaisin paha ole. Tekninen toteutus on pääosin kohtuullista tasoa, ja lajit näyttävät ihan hyviltä vaikka armottomasta liike-epäterävyyden käytöstä on vaikeaa muodostaa kunnon mielipidettä. Vauhtilajeissa tuuli suhisee korvissa uskottavasti, mutta taustalla soivan rock-renkutuksen korvaisi mielellään vaikka kunnollisella selostuksella. Peruskisaamisen lisäksi pelissä on mukana haastetila, jonka kolmekymmenessä haasteessa pyritään suorittamaan erilaisia tavoitteita, joista osassa kuitenkin tulee vain pyrkiä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen lajissa. Haastetila ei varsinaisesti onnistu lisäämään pelin elinikää, vaan se tuntuu lähinnä päälleliimatulta kikkailulta.

Kokonaisuutena Vancouver 2010:stä paistaa läpi laiska ja halpa toteutus. Minuuttien mittaiset lajirypistykset on nähty käytännössä kertakokeilulla, ja vain harva osa-alue oikeasti innostaa kokeilemaan toista kertaa. Antaisin ison osan puutteista anteeksi, jos edes itse kisapelimuoto olisi toteutettu kunnolla. Tällaisenaan julkaistusta pelistä jää lähinnä tunne, ettei studiossakaan uskottu pelin viehättävän satunnaisia pelikertoja pidempään. Sääli, sillä olympialiike ansaitsisi parempaa kohtelua.