Pelasin Verdunia jo silloin, kun se oli vielä raakilemainen Early Access -nimeke. Niinpä paluu tähän ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvaan räiskintään ei tuntunut mitenkään valtavan uudelta kokemukselta. Oli kuitenkin hienoa huomata, että pelin bugien ja ongelmien korjaamiseksi on tehty runsaasti töitä. Kokonaisuus toimiikin huomattavasti ennakkoversiota paremmin.
Verdun vie pelaajat yhteen historian verisimmistä taisteluista, jossa kokonainen sukupolvi nuoria miehiä heitti henkensä. Tämä sota toi taistelukentille täysin uudenlaisen mekanisoidun ja modernimman sodankäynnin. Ensimmäisessä maailmansodassa siirryttiin pois vanhoista perinteistä, ja teknologiset edistysaskeleet merkitsivät eroa elämän ja kuoleman välillä. Sotiminen oli turhauttavaa ja veristä, minkä vuoksi se tarjoaa räiskintäpelille aika epätavanomaisen tapahtumaympäristön.
Verduinista löytyy kaksi pelimuotoa, ja pidän niistä molemmista - vaikkakin eri syistä. Rifle Deathmatchissa tavoitteena on vähemmän yllättäen kaikkien muiden vastustajien suolaaminen kiväärillä. Kuoleman jälkeen kentälle putkahtaminen oli kuitenkin turhauttavaa, sillä viikatemies on usein valmiina odottamassa. Pitkäikäistä hupia Rifle Deathmatch ei tarjonnut, vaikka kyllä siitä muutamia hienoja hetkiä irtosi. Pelin sydän löytyy kuitenkin tiimipohjaisesta Frontlines-pelimuodosta, johon sitä todellista juoksuhautoihin juuttuneen sodan tunnelmaa. Joukkueet ryntäilevät ei-kenenkään-maan yli edestakaisin kapeilla kartoilla vallaten avainkohtia ja yrittävät samalla pysäyttää vastustajien hyökkäyksiä.
Kartat itsessään ovat varsin pitkiä ja kapeita. Vallattavat pisteet sijaitsevat juoksuhaudoissa, jotka tarjoavat elintärkeää suojaa. Yksi ottelu on jaettu hyökkäys- ja puolustusvaiheisiin. Toinen joukkue ryntää valtaamaan tavoitteen ja jos he onnistuvat, heidän täytyy puolustautua vastahyökkäykseltä. Matseissa on aikarajoitukset, ja eniten pisteitä kerännyt joukkue on lopulta voittaja. Aivan kuten kyseisessä sodassakin, myös tässä useat ottelut päätyvät tasapeliin.
Frontlines on hyvin rajoitettu pelimuoto, ja sooloilijoita rangaistaan välittömästi. Esimerkiksi puolustusasemista ei kärsi lähteä kovinkaan kauas, tai muuten kuolo korjaa automaattisesti. Nämä rajoitukset eivät nouse kuitenkaan suureksi ongelmaksi, sillä pelimuoto on mietitty hyvin alusta loppuun. Kummankin osapuolen sotiminen menee tietyn käsikirjoituksen mukaan, mikä ei niinkään rajoita tapahtumien kulkua, vaan pikemminkin tarjoaa mahdollisuuden mieleenpainuvien kohtausten luomiseen. Täytyy kuitenkin myöntää, että pidemmän päälle taisteluissa nähdään hieman liian samanlaisia tilanteita.
Ensimmäisen maailmansodan tunnelmaa luodaan useilla ajan sodankäyntiä kuvaavilla tapahtumilla. Muun muassa sinappikaasulta täytyy suojautua kaasunaamarin avulla samalla kun kaksitasoiset lentokoneet pörräävät korkealla taivaalla. Tykistön lähelle osuvat ammukset tärisyttävät maata, ja liian lähelle laskeutuvat panokset heittävät värit päin honkia. Kartat näyttävät likaisilta ja ovat täynnä kraattereita. Joku voisi väittää ulkoasua tylsiksi, mutta henkilökohtaisesti koin ne autenttisina. Ulkoasu on parantunut kehityskaaren kuluessa huomattavasti lukuisista pienistä kauneusvirheistä huolimatta. Kokonaisuutena Verdun on kuitenkin nätti kaikesta rujoudestaan huolimatta.
Erilaisia aseita ei ole tarjolla kovinkaan montaa sorttia, ja painotus on pikemminkin pienissä eroissa kuin epärealistisissa pyssyissä. Laukausten jylinässä olisi voinut olla enemmän pontta, mutta muutoin äänimaailma on oikein mainio. Musiikit on myös valittu onnistuneesti.
Sotimisen taustalla pyörii myös hauska metapeli, jossa pelaajan täytyy ilmoittautua tiettyyn yksikköön. Ne koostuvat neljän sotilaan ryhmistä. Eri mailla on omat hahmoluokkansa, jotka täyttävät tietyn roolin taistelukentällä. Tämä pakottaa toimimaan ryhmänä, sillä tärkeän hammasrattaan puuttuminen vie terän koko joukkueelta. Hahmoluokat toimivat yllättävän monipuolisilla tavoilla, joten kiväärimiehen kokemus eroaa vaikkapa aliupseerina pelaamisesta. Ryhmänjohtajat nostavat muiden sotilaiden pistesaaliita, mikäli nämä ovat vain tarpeeksi lähellä, ja lisäksi he voivat kutsua tykistökeskityksiä tai sinappikaasua vastustajien niskaan. Tasojen kerääminen avaa puolestaan uusia varusteita jokaiselle hahmolle, mutta nämä eivät kuitenkaan muuta kokemusta merkittävästi.
Pelattavuudeltaan Verdun toimii pääosin mallikkaasti. Välillä tuntuu silti kuin osa osumista olisi jäänyt rekisteröitymättä, ellen sitten ole vain huono ampuja. Nettiviivettä oli myös ajoittain havaittavissa. Varhaisessa versiossa painovoima ei vaikuttanut millään tavalla ammuksiin, mutta asia on korjattu viimeisimpään versioon. Yleensä henki lähtee kerrasta, joten pään nostaminen juoksuhaudasta tuntuu ahdistavalta.
Kehittäjä Blackmill Games on luvannut tukea Verdunia julkaisun jälkeen myös ilmaisilla lisäosilla. Tarkoituksena on muun muassa tuoda peliin lisää karttoja ja pelimuotoja. Nykyään kaikista mahdollisista asioista tunnutaan perivän maksua, joten ele on erittäin tervetullut.
Verdunista nauttimista voisi verrata vaikkapa kuluneesti viineihin. Mitä enemmän sille antaa aikaa, sitä enemmän se tuntuu tarjoavan. Se aikoo selvästi syrjäyttää Rising Stormin historiallisten räiskintöjen kärkipaikalta. Peli on kehittynyt ja kypsynyt runsaasti ennakkoversiostaan, ja se toivon mukaa jatkaa julkaisunsa jälkeen samalla linjalla.