Verho - Curse of Faces

On pelejä, jotka kertovat sinulle tarkalleen, minne mennä, mitä tehdä ja miksi. Verho: Curse of Faces noudattaa päinvastaista lähestymistapaa. Tässä pelissä sinut heitetään kirottuun valtakuntaan, jossa vastauksia on vähän, mysteerejä riittää ja uteliaisuudesta tulee tärkein työkalusi. Vietettyäni muutaman ensimmäisen tunnin Yarivissa yksi asia oli selvä: halusin nähdä, mitä seuraavan kulman takana piili. Lähtökohta on yhtä yksinkertainen kuin kiehtovakin. Toisen ihmisen katseen kohtaaminen tarkoittaa varmaa kuolemaa. Ihmiskunnan viimeinen toivo lepääkin salaperäisissä naamioissa, jotka sekä suojaavat käyttäjäänsä että muovaavat tämän identiteettiä. Se on ainutlaatuinen idea, joka herätti nopeasti kiinnostukseni.

Kuningaskunta, joka on jo kauan sitten luopunut

Ensimmäinen asia, joka minua iski, oli eristyneisyyden tunne. Yariv ei tunnu pelkästään hylätyltä; se tuntuu kuningaskunnalta, joka on jo kauan sitten hyväksynyt kohtalonsa. Muistelin Hollow Knightia. Aivan kuten Hollow Knightissa, matkan varrella kohtaa yllättävän vähän sieluja. Ne harvat jäljellä olevat NPC:t tuntuvat enemmän yksinäisiltä selviytyjiltä kuin elävän yhteisön asukkailta. Maailma kertoo tarinansa raunioiden, hylättyjen rakennusten ja ympäristöjen kautta pikemminkin kuin pitkien vuoropuhelujen avulla. Sain saman tunteen kuin silloin, kun vaelsin ensimmäistä kertaa Hallownestin läpi; paikka, jossa loisto on jo kauan sitten haalistunut, mutta jossa kaikuja vieläkin kuulee.

Visuaalinen tyyli on rakkaudenosoitus 90-luvun lopulle. Kulmikkaat mallit, pikselimäiset tekstuurit ja tyypillinen sumu tuovat mieleen ensimmäisen PlayStation-sukupolven ja Nintendo 64:n. Nostalgiaa ei kuitenkaan käytetä koskaan pelkkänä tukena. Sen sijaan se vahvistaa aavemaista tunnelmaa ja tekee maailmasta entistäkin omaleimaisemman.

Vuoropuhelut tuovat mieleen ensimmäisen Diablo-pelin. Lähes jokainen hahmo puhuu kohtalokkaalla vakavuudella, joka korostaa toivottomuuden tunnetta. On selvää, että Verho on ottanut elementtejä useista seikkailupelien genren peleistä ja sekoittanut ne yhteen luodakseen jotain täysin omaa. Tunnelmamusiikki hoitaa loput. Se soi huomaamattomasti taustalla, korostaen yksinäisyyden tunnetta ilman, että se koskaan vie pääosaa.

Moderni rakkauskirje King’s Fieldille

Verho ei yritä millään tavoin piilottaa vanhan koulukunnan juuriaan. Päinvastoin. Toisinaan tutkiminen tuntuu modernilta rakkauskirjeeltä King’s Fieldille. Karttaa, reittipisteitä tai apuvälineitä, jotka opastaisivat sinut seuraavaan määränpäähän, ei ole. Peli luottaa siihen, että tarkkailet ympäristöäsi, muistat reitit ja löydät tiensä itse. Henkilökohtaisesti arvostan tätä filosofiaa. Kun oikotie avautuu tai palaat aiemmalle alueelle, se tuntuu omalta löytöltäni, ei joltakin, jonka peli on yksinkertaisesti antanut minulle.

Perinteisten luokkien sijaan pelin järjestelmä rakentuu naamioiden ympärille. Jokainen naamio muuttaa pelityyliäsi ja kannustaa kokeilemaan. Kiinnostuin nopeasti Ritarin naamiosta. Kaksikätiset aseet, raa’at iskut ja pelityyli, jossa raaka voima menee aina hienovaraisuuden edelle, sopivat minulle täydellisesti.

Maailma, joka houkuttelee

Se, mikä sai minut jatkamaan pelaamista, oli tarina. Verho ei koskaan paljasta koko totuutta, vaan antaa pelaajan koota palaset itse. Jokainen uusi alue herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, ja ilmassa on jatkuvasti tunne, että edessä odottaa jotain suurempaa. Juuri tuo uteliaisuus vie peliä eteenpäin paljon enemmän kuin taistelut itsessään. Valitettavasti pelin heikkoudet tulevat myös yhä selvemmin esiin, mitä pidemmälle seikkailu etenee.

Osumien tunnistus tuntuu toisinaan epäluotettavalta. Useaan otteeseen huomasin, että viholliset osuivat minuun, vaikka luulin olevani niiden ulottumattomissa. Samalla on tilanteita, joissa omia hyökkäyksiäni on vaikea ennustaa, etenkin pienempiä vihollisia, kuten lepakoita, vastaan. Tuloksena on, että jotkut taistelut tuntuvat turhauttavilta vääristä syistä.

Myös tasohyppelyosuudet olisivat kaivanneet hieman enemmän tarkkuutta. Putosin useaan otteeseen reunalta, vaikka olin vakuuttunut siitä, että hyppy olisi riittävän pitkä. Nämä ongelmat eivät ole katastrofaalisia, mutta ne toistuvat riittävän usein häiritsemään pelin sujuvuutta. Kaipaan myös lokikirjaa. Pelissä, jossa tarina on niin keskeisessä roolissa, olisi ollut mukavaa pystyä lukemaan uudelleen aiempia vuoropuheluja tai tärkeitä vihjeitä.

Jos pitää parin päivän tauon, on vaarana, että tärkeät yksityiskohdat unohtuvat, ja se tuntuu tarpeettomalta rajoitukselta. Teknisesti pelissä ei kuitenkaan ole juurikaan valittamista. PlayStation 5:llä peli toimii sujuvasti, enkä kohdannut pelin aikana yhtään vakavaa bugia tai suorituskykyongelmaa.

Verho: Curse of Faces on peli, joka uskaltaa kulkea omaa polkuaan. Se vangitsee saman melankolisen yksinäisyyden kuin Hollow Knight ja yhdistää sen selvästi King’s Fieldistä inspiroituun tutkimuselementtiin. Tuloksena on maailma, joka vetää minut jatkuvasti mukaansa, ja tarina, joka saa minut haluamaan nähdä, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Samalla muutama toistuva ärsyttävä seikka kuitenkin heikentää kokonaiskokemusta.

Epäluotettava osumantunnistus, tasohyppelyosuudet, joista puuttuu tarvittava tarkkuus, sekä lokikirjan puuttuminen tarkoittavat, että pelikokemus menettää sujuvuutensa useammin kuin pitäisi. Niille, jotka arvostavat synkkiä toimintaroolipelejä, joissa on selvä retrohenki, tässä on silti paljon nautittavaa. Tunnelma on pelin ehdoton kohokohta, ja maailma jää mieleen vielä kauan lopputekstien jälkeenkin. Muutamalla kipeästi kaivatuilla parannuksilla Verho olisi voinut olla ehdolla huomattavasti korkeampiin arvioihin.