Wanderstop muuttuu lopulta tylsäksi, mutta se voi olla tarkoituskin

Voin vain taputtaa, kun peli yrittää sanoa jotain ympäröivästä maailmasta, tai miten ihmisen olemassaoloon liittyvät ongelmat ilmenevät ympärillämme. Tietenkin viihdearvo on keskeistä, mutta valitettavasti se viihde voidaan saada monenlaisesta lähteestä, ja aina välillä se pureva sosiaalinen kritiikki, hienovarainen filosofia tai vetoava asettelu ovat sitä, minkä avulla koetaan jotain vuorovaikutteisesti mahtavaa. Jotain sellaista, mitä ei ole aiemmin kohdannut.

Disco Elysium, Terra Nil, Celeste - on paljon pelejä, jotka onnistuvat yhdistämään polveilevan tarinan, jolla on jotain sanottavaa, tyydyttävän pelattavuuden kanssa, ja vaikka The Stanley Parable ei ehkä onnistu olemaan pelattavuuden puitteiltaan yhtä vetoava kuin aiemmin mainitut pelit, ainakin julkaisussaan se sai pohtimaan vuorovaikutteisuutta, kuinka peliä kuunnellaan, ja kuinka se peli lopulta reagoi pelaajan toimintaan. Nyt useat avainhenkilöt The Stanley Parablesta mukaan lukien luoja Davey Wreden ovat tehneet sen taas: luoneet pelin, joka viihdyttää, ja samalla asettaa paikoilleen ajatuksia herättävän tarinan, joka yrittää saada pohtimaan jotain erilaista.

Wanderstop on homman nimi, joka ottaa nimensä suoraan fantasiateehuoneesta pienellä aukealla lumotussa metsässä, jonne puuhakkaat henkilöhahmot läheltä ja kaukaa päätyvät kuka mistäkin mystisestä syystä. Ja niin päätyy pelaajakin taistelijana nimeltä Alta, joka mittavan riidan jälkeen päätyy penkille Wanderstopin omistajan Boron kanssa. Masentunut Alta myöntää Borolle ja itselleen, että elämää ei voi jatkaa entiseen malliin, hänen persoonallisuutensa on sodassa itsensä kanssa, ja moinen verottaa voimia. Hänellä on ahdistusta, stressiä eikä ole tiedossa, mihin suunnata takaisin eräänlaisena fantasiagladiaattorina, jonka olemassaolon tarkoitus on ollut päihittää se seuraava pahis. Aukealla jokseenkin yksinkertaisten ja yksitoikkoisten tehtävien avulla on Altan saavutettava taas ryhdikkyytensä, mietittävä uudelleen tärkeät asiat ja löydettävä itsensä uudelleen. Kyseessä on erittäin vahvasti itsetutkiskeluun nojaava matka, jota eivät määritä ulkoiset asiat vaan se, miten Alta hiljakseen laittaa elämän taas mallilleen.

Ja tässä onkin Wanderstopin idea niin pelissä kuin teehuoneessa. Tavattavat henkilöhahmot ja pelaaja itse tulevat paikalle etsimään rauhaa, ja tämä ilmenee pelin hyvin tavallisessa rakenteessa. Jos ajatteli pelin kehittyvän jonkinlaiseksi hienostuneeksi elämäsimulaattoriksi, on syytä ajatella uudelleen. Wanderstop säilyy erittäin yksinkertaisena, ja niin teen hauduttaminen, parempien kasvien kasvattaminen (joilla saa parempia makuja) ja puodin hoitaminen ovat hyvin yksinkertaisia tehtäviä, ja aluksi jopa hieman sekavia yksinkertaisuudessaan. Pelaaja odottaa koko ajan pelin avautuvan, ja jonkinlaista monimutkaisuutta ilmenevän, mutta vaikka pelissä onkin hiljakseen monipuolistuvia järjestelmiä, kertoo Wanderstop moneen kertaan, että pelaaja Altana on etsimässä rauhaa yksitoikkoisuudesta, eli tunnistettavasta rutiinista. Boro jopa ehdottaa useaan kertaan, että kannattaa tehdä itselleen kuppi teetä ja istahtaa johonkin aukealla. Ja kun niin tekee, alkaa Altan mieli vaellella.

Mukana on aivan kultaisia hetkiä, missä Altan yli pyyhkäisevä tyyneys kantautuu pelaajalle saakka. Jossa äkkiä katselee värikkäitä oksia liikkumassa rauhallisesti tuulessa eri tavalla kuin ennen yksinkertaisen (mutta tehokkaan) soundtrackin antaessa uudenlaisen voiman pelaajan tunteeseen, tai kun paukkuvan nuotion lämmön ensimmäisen kerroksen oleskelutilassa voi melkein tuntea käsissään. Näissä hetkissä Wanderstop on omimmillaan.

Valitettavasti ajan myötä nämä taakse katsovat kokemukset alkavat olla alati kauempana toisistaan, kun mieli alkaa kaivata jotain sellaista, jossa olisi enemmän tekemistä, enemmän pelaajan vaikuttamista tapahtumiin, ja ehkä tärkeimmin sitä persoonallisempaa toimintaa. Pelaajalla on kamera, ja sillä voi ottaa kuvia asettaen ne kehyksiin ja näkyviin, mutta se oikea elämäsimulaatio koostuu lähinnä teen hauduttamisesta henkilöhahmoille, jotka vaeltavat aukealle, ja huomioiden, ettei teen hauduttaminen muutu tai monipuolistu, on pelaaja jumissa yksitoikkoisissa toimissa, joita peli eteen laittaa.

Mukana on hetkiä, joissa voi vain eläytyä, mutta on syytä mainita, että peli tarvitsee myös muuta ollakseen tehokas elämäsimulaatio, ja nyt mukana ei ole pelimekaniikkaa, vaihtelevuutta ja persoonallisuutta pitämässä pelaajaa kiinnostuneena, ja kaikki vain muuttuu vähän tylsäksi ajan kanssa. Ehkä tylsistyminen on pieni vihje siitä, että tylsistyminen on yksi tavoiteltu asia... Mukana on se terapeuttinen puoli, mutta samaan aikaan kyseessä on myös peli. Loppuun pääsemisessä kestää helposti 12-15 tuntia, ja peli tarvitsisi enemmän lihaa luiden päälle ollakseen tyydyttävältä tuntuva matka.

On kuitenkin sanottava, että Wanderstop tekee perusteillaan melkein kaiken oikein. Peli on yksinkertainen, mutta sen kaunis estetiikka toimii kaiken aikaa, ja mikä tärkeintä: käsikirjoitus on mahtava. Harmi vain, että ääninäyttely on niin harvassa, ja rajoittuu vain kouralliseen erilaisia kohtauksia. Koskaan ei saa kuulla hulvattomia ja kummallisia henkilöhahmoja ääneen. Käsikirjoituksessa ei ole mitään vikaa, mutta hieman elävämpi äänimaailma olisi ollut mitä parhain antamaan jokaiselle henkilöhahmolle enemmän muistettavan persoonallisuuden.

Olisin toivonut Wanderstopin oikeille pelimekaniikoille lisäsäväystä, ja vähän enemmän huomiota. En vaadi pelin painottavan erilaisia asioita kuin nyt, mutta vaikka pitäisikin terapeuttisesta, rauhallisesta ja pohtivasta tunnelmasta, on pelaaja kuitenkin lopulta tylsistynyt ennen kuin lopputekstit rullaavat, ja se on sääli.