Warfare osoittaa ohjaajansa kyvyt

Pidän kantanani sitä, että Alex Garland on yksi nykyajan lahjakkaimmista elokuvantekijöistä. On sitten kyse käsikirjoittamisesta elokuvissa 28 Days Later, Dredd tai Never Let Me Go, tai sitten ohjaamisesta elokuvissa Ex Machina, Annihilation ja viimeksi Civil War, on Garland armoitettu tarinankertoja.

Tässä tapauksessa hän on käsikirjoittaja, joka teki läheistä yhteistyötä sotaveteraani Ray Mendozan kanssa luodakseen autenttisen ja hyperrealistisen elokuvan kuvaamassa erittäin rajattua sotatapahtumaa Irakin Ramadissa vuonna 2006. Itse asiassa käsikirjoitus perustuu kokonaan pienen sotilasjoukon muistoihin tästä pahuksen paineisesta ja stressaavasta tilanteesta, joka on hionut joukolle yhteisen tietoisuuden.

Warfare antaa katsojille puolentoista tunnin mittaisen helvetin, joka on kuitenkin paljon lähempänä kuin symboliset kuvaukset fiktiivisistä tarinoista. Näin tapahtui, ja niin tapahtui suurin piirtein niin kuin Warfaressa nähdään, ja näin elokuva tunkeutuu hyvin, hyvin lähelle katsojaa, ja käyttäen vain vähän varsinaisia tehosteita, ei katsoja koskaan tunne olevansa manipuloinnin tai huijauksen kohteena, joka kehottaa tuntemaan tai pohtimaan jotain. Tässä on elokuvaa puhtaimmillaan, ja niin Garland kuin Mendoza onnistuvat hienostuneesti ja varmalla otteella ottaen huomioon sen tarkoituksen.

Elokuva kertaa traagisen tilanteen, kun IED teki tyhjäksi mahdollisuuden evakuoida ryhmän jäsen tulitaistelusta Ramadissa vuonna 2006 vakavasti haavoittaen yhtä ja tappaen useita. Kyseessä on maanläheinen tapa kertoa tarina, joka rajoittaa kunnianhimonsa kertoa rajatun tilanteen reaaliajassa ja yksinomaan sotilaan näkökulmasta.

Ja näitä sotilaita esittävät mestarillinen kaarti, jossa ovat Shogunin tähti Cosmo Jarvis, Stranger Thingsin hitti Joseph Quinn, Will Poulter ja Michael Gandolfini. Vahvat jokseenkin nuoret kyvyt ovat varmasti vahvasti esillä jatkossakin, ja jokaisen kyvyt ovat esillä täysimittaisesti Warfaren puolentoista tunnin ajan. Mihinkään ei voi piiloutua, mukana ei ole nokkelaa leikkausta tai muunlaisia tehosteita - on vain näyttelijöiden kyky kuljettaa katsoja aikaan ja paikkaan, ja Warfaressa näin tapahtuu saumattomasti.

Olen elokuvasäveltäjän poika, joten ainoa valitukseni on, että on jokseenkin sääli, ettei elokuva halua hyödyntää omaa sävellystä vahvistaakseen tai korostaakseen joitakin hetkiä. Jos on nähnyt Sicarion, edesmennyt säveltäjä Jóhann Jóhannsson pystyi vahvistamaan elokuvan kauhua vähäisellä, mutta voimakkaalla musikaalisuudella, jollaisesta olisi hyötynyt Warfare, ja myös ilman tinkimistä realismista ja maanläheisyydestä.

Warfare on silti voitto niin sotilaille, joiden tarinaa kunnioitetaan näin tarkalla tavalla, mutta myös Garlandille, joka eri lajityypeissä ja rooleissa elokuvatuotannossa osoittaa jälleen kerran lahjakkuutensa. Bravo.