Win or Lose (Disney+), 1. kausi, jaksot 1-4 ovat katsomisen arvoiset

Vielä nykyäänkin hämmästelen sitä, miten Pixar onnistuu muuntamaan niin abstrakteja kokonaisuuksia kuin tunteet jokseenkin ymmärrettäviksi lapselle ja ei-niin-lapsenmielisille, jotta sitten voi ymmärtää ja tavoittaa tietynlaisen tason itsensä tiedostamisessa. Samaa on nähty jokaiselta studion tuotteelta sitten ensimmäisen Toy Story -elokuvan, ja sitten oikein isosti, kun Inside Out tuli ulos näyttäen, että tunteet voivat olla... no, tunteita. Nyt palkittu animaatiotiimi jatkaa ihmisenä olemisen nurkkien tutkailua puhumattakaan yhteiskunnan tilasta uusilla ja odottamattomilla tavoilla. Nyt on vuorossa Win or Lose, ja sarjassa tutkitaan eri näkökulmia kahdeksan eri henkilöhahmon silmin saman aikajanan puitteissa, ja yhden tapahtuman tiimellyksessä, joka on leikkikenttäpallo.

Puhuin aiemmin Inside Outista, sillä Win or Lose jälleen kerran käyttää ymmärrettäviä ulkoisia elementtejä laittaakseen järkeä monimutkaisille ihmisen tunteille, kuten ahdistukselle, hylkäämiselle tai turhamaisuudelle. Näitä elementtejä päähenkilöt kokevat jokaisessa tarinan jaksossa, ja katsoja kokee näin myötätuntoa henkilöhahmoja kohtaan. Ja kaikki on erittäin hyvin esitetty, sillä sen ohella, että jokaisessa jaksossa on tarpeeksi tilaa kullekin henkilöhahmolle kehittyä (kestoa on jokaisella jaksolla 20 minuuttia), näkee katsoja senkin, miten tarinan langat punoutuvat yhteen taustalla, josta muodostuu se iso tarina kaiken takana.

Älä kuitenkaan luule, että koska kyseessä on Disneyn sarja, on tarjolla armollista menoa. Mukana on tilanteita, jotka ovat suorastaan sydäntä särkeviä, jos ei ole valmistautunut. Win or Lose esittää itsensä hauskana ja melkein perheystävällisenä sarjana, mutta en kyennyt ihan sitä sellaisena näkemään. Jokaisessa henkilöhahmossa on ainakin kolme kerrosta heidän tilanteessaan. Syvällä sisällä jokaisella on jotain häiritsevää joka - ainakin ensimmäisessä neljässä jaksossa - eivät saavuta sellaista loppua kuin on tottunut Disneyltä odottamaan. Vakavia alemmuuden tunteita, epävarmuutta, vanhemman ja lapsen vaikeuksia, särkyneitä sydämiä, liian vastuun ottamista aikuiseen malliin lapsuudessa, painetta vertaisilta, sosiaaliselle medialle altistumista... En halua paneutua liiaksi kaikkeen tähän, sillä minusta kyse on sarjan ytimestä, mutta minusta on tärkeää varoittaa katsojaa etukäteen. Aikuiset ovat lopulta lapsia pahempia, joskin aina positiivisesti esitettynä.

Onneksi kyseessä on myös sarja, joka saattaa kirvoittaa väittelyä, jos katsoo pienempien kanssa samassa taloudessa. Osa saattaa nauttia hieman hiotummasta ja tyypillisestä huumorista eri tilanteissa, ja vanhemmat saattavat saada etua siitä, että he ymmärtävät toisiaan hieman paremmin. Saattaa vaikuttaa siltä, että tämä henkilöhahmo ei välitä tyttärestään niin paljon kuin mitä lapsi odottaa, mutta vasta kaksi jaksoa myöhemmin katsoja ymmärtää, että kyseinen äiti on tehnyt töitä yöllä ja päivällä perheensä tueksi, ja kestokyky alkaa olla lopussa.

Se, että jokainen jakso omistetaan yhdelle henkilöhahmolle seuraten myös samalla sitä isoa tarinaa vaatii tietyn määrän käsikirjoituksen taituruutta, josta Caririe Hobson ja Michael Yates ansaitsevat kiitoksen. Tulos on paljon parempaa kuin mitä Pixarilta on totuttu näkemään. Jos tässä on esimakua aiempaa monimutkaisemmille tuotannoilla niin kiitos kyllä.

Nähtyäni tämän ensimmäisen puolikkaan Win or Losen kaudesta on tunnustettava, että olen merkinnyt kalenteriini ne jäljellä olevat jaksot. Taiteellinen, ulkoinen ja äänellinen laatu ovat mahtavat (ja musiikin on muuten tehnyt Ramin Djawadi), mutta se varsinainen mahtavuus Win or Losessa on käsikirjoitus ja henkilöhahmojen rakentaminen. Lämmin suositus katsomiselle.