Wolfenstein

Ei pelkoa, toinen maailmansota ei tule päättymään ikinä. Videopeleissä onkin teilattu enemmän natseja kuin Hitlerin pahimmissa painajaisissa. Kun id Software ja Raven Studios päättivät piristää klassista Wolfenstein-sarjaa, täytyi käsittelytavan olla todella erilainen, jotta mielenkiinto pysyisi yllä. Riittäisivätkö okkultistinen juoni ja rinnakkaisulottuvuus tekemään natsihipasta mielenkiintoista?

Wolfensteinin pääosassa on BJ Blackowicz, joka on päättänyt pistää harmaa-asuisia äärioikeistoilkimyksiä turpaan. Toisen maailmansodan riehuessa kiihkeimmillään natsit tutkivat paranormaaleja ilmiöitä. SS-joukot löytävät energialähteen, jota he nimittävät mustaksi auringoksi. Luonnollisesti tällaisen energialähteen saa valjastettua erilaisiksi aseiksi. BJ:n täytyy estää natsien ilkeät aikeet, mieluiten suhteettomalla väkivallalla ja mielikuvituksellisilla aseilla.

Juoni on täysin älytön ja kärjistetty, mutta uusimman Wolfensteinin tapahtumat pohjautuvat todellisuuteen. Thule-seura ja mustan auringon symboli löytyvät oikeista historiankirjoista, kuten myös Kreisaun piiri -vastarintaliike, jonka kanssa hieron tuttavuutta heti testisession alussa. Yksi vastarintaliikkeen taistelijoista auttaa minut junan vaunusta fiktiivisen Eisenstadtin kaupungin rautatieasemalla. Saan MP40-konepistoolin käsiini, ja pian otan osaa täysimittaiseen tulitaisteluun rynnäköivien natsien kanssa. Ja natseja piisaa, hieman liikaakin. Apu saapuu kuitenkin yllättäen.

Rautatieaseman ylle syttyy valtava vihreä valo, ja ennen kuin huomaankaan, kaikki natsit leijailevat taivaalle ja huutavat "vat iz häpenink?" Outo ilmiö ei tunnu vaikuttavan minuun, joten napsin natseja tarkoilla laukauksilla. Eräskin natsi lentää osuman saadessaan avuttomana päin seinää saksalaisten kirosanojen vauhdittamana.
Pian saan selville, että vihreä loimu on itse asiassa Verho, vaihtoehtotodellisuus, jonka natsit ovat löytäneet. Pelin edetessä näen itsekin Verhon taakse ja voin jopa hyödyntää sitä. Verhon tuolla puolen BJ saa erikoisominaisuuksia: hänestä tulee nopeampi ja viholliset loistavat vihreänä. Verho toimii myös eräänlaisena visiirinä, joka auttaa löytämään oikoreittejä. Nähdessäni mustan auringon symbolin seinässä voin aktivoida Verhon ja kävellä suoraan seinän läpi pahaa-aavistamattoman kansallissosialistin selustaan.

Natsien lisäksi BJ kohtaa pelin aikana myös vähemmän inhimillisiä vihollisia. Verho on mutatoinut natsien luomia olentoja, ja nämä hirviöt voivat käyttää Verhon voimaa BJ:tä vastaan. Kaikkia vihulaisia ei toki ole vielä paljastettu, mutta Raven ja id esittelivät Despoiled-nimistä vastustajaa, joka on SS-upseerin luurankoversio. Tämä riivattu olento ampuu energiapalloja BJ:n suuntaan. Valitettavasti tällä kertaa peliin ei ole saatu mukaan Mecha-Hitleriä.

Raven kuvailee Wolfensteinia sekä lineaariseksi että epälineaariseksi. Kaikki pelin aikana tapahtuva kuljettaa juonta eteenpäin, mutta kenttien aikana eteen tulee valintoja. Rauhallisemmat pelaajat voivat hiippailla taistelutantereita pitkin rauhallisemmin, ja toimintaa kaipaavat taistelijat voivat rynnäköidä kranaattien räjähdellessä ympärillä. Testaamassani ennakkoversiossa minulle oli suotu loppumaton energia, joten juoksentelin enimmäkseen ympäriinsä räiskien silmittömästi. Normaalisti olisin kuollut moneen kertaan, sillä ammusten säästäminen ja suojan etsiminen ovat pelissä tärkeitä elementtejä. Rauhallisempi etenemistapa ei varmaan myöskään haittaisi.

Pelimarkkinoille on ilmestynyt lukuisia erinomaisia räiskintäpelejä kahdeksan vuotta sitten julkaistun Return to Castle Wolfensteinin jälkeen (puhumattakaan siitä, minkälaista kehitys on ollut verrattuna alkuperäiseen pikselimössöpeliin). Ravenilla ja idillä on edessään suuri haaste, sillä uusien fanien löytäminen ja vanhojen takaisin saaminen ei tule olemaan helppoa. Wolfensteinissa on kuitenkin pari hienoa ominaisuutta. Verho ja sen suomat erikoisvoimat toimivat erinomaisesti, kuten myös vaihtelevat viholliset. Onnistuneeseen peliin vaaditaan vielä paljon muutakin, mutta leijuvien natsien tinttaaminen saksalaiseen betoniin on hyvä alku.