Kahden poliisin välisestä dynamiikasta keskellä järjestäytynyttä rikollisuutta on väännetty huumoria ainakin 1980-luvulta asti. 21 Jump Streetin jatko-osa noudattaa vuosikymmenien aikana toimivaksi osoittautunutta kaavaa. Tekijät ovat hakeneet innoitusta niin Tappavasta aseesta, Beverly Hillsin kytästä kuin sotilasfarsseistakin.
Edellisessä elokuvassa ei-niin-hyvin työssään onnistunut poliisipari Schmidt (Jonah Hill) ja Jenko (Channing Tatum) lähetetään jälleen peitetehtäviin. Tällä kertaa käsky käy soluttautua paikalliseen korkeakouluun. Opiskelijoiden stereotyyppisestä käyttäytymisestä opintojensa ohessa saadaan paljon huumoria irti. Kuitenkin vitsien sujuva ymmärtäminen edellyttäisi ennakkotietoja amerikkalaisesta koulumaailmasta, mitä keskiverrolla skandinaavikatsojalla tuskin on. Osansa piruilusta saavat myös viihdesarjojen jatko-osat yleensä oheistuotteineen päivineen. Tällaisten viittausten sisäistäminen edellyttää varsin laaja-alaista marinoitumista populaarikulttuurissa useiden vuosien ajan. Arvostan silti tekijöiden asennetta tehdä pilaa kaikesta, koska loukkaamattomien opinkappaleiden puuttuminen on aina vapauttavaa: kaikki saavat osansa eikä mikään ole pyhää (paitsi sunnuntai).
Leffa tykittää hersyvää komediaa jatkuvalla syötöllä. Välillä keinona on nokkela sanailu, joskus taas tilannekomiikka ja ajoittain myös fyysinen viihde Rowan Atkinsonin Mr. Beanin mallin mukaisesti. Lopputulos on eittämättä viihdyttävää seurattavaa. Ongelmana on vain, etteivät puoletkaan vitseistä tunnu istuvan osaksi henkilöhahmoille luotuja persoonia. Tämä tekee elokuvan kokonaisuudesta rikkonaisen, koska hahmot eivät käyttäydy tai kehity luonteelleen tunnusomaisella tavalla. Puutetta on kuitenkin helppo katsoa läpi sormien, koska 22 Jump Street on tehty kieli tukevasti poskessa lapsenomaista öhö öhö -asennetta uhkuen.
Näyttelijäsuorituksista jää mieleen kolmen avainhahmon keskinäinen kitka. Jonah Hill on pienikokoisena moottoriturpana muuten sopiva rooliinsa, mutta häneltä puuttuu työstään lähes täysin näyttelemisen fyysinen ulottuvuus. Channing Tatum taas tekee täsmälleen päinvastoin: miehen pitäisi lainata rutkasti kuminaamaisuutta vaikkapa Jim Carreyltä. Sitä vastoin vartalonhallinta ja sen avulla oman esityksen korostaminen sujuu kuin se kuuluisa tanssi miesstrippareista kertovassa elokuvassa Magic Mike. Vihaisen esimiehen roolin tulkitsee rääväsuinen Ice Cube. Omien alaisten perseily äityy välillä niin pahaksi, etten lainkaan ihmettele miksi juhlapöydän pavut ja hummerit päätyvät sijaiskärsijöiksi rainan puolivälissä.
Lisämateriaaleja on ahdettu levylle peräti kahdeksi tunniksi. Mukana on vino pino poistettuja ja jatkettuja kohtauksia sun muita hyllylle jääneitä vitsejä. Poistot ovat olleet perusteltuja, koska elokuvan tarina olisi niiden kanssa jäänyt aivan lapsipuolen asemaan. Leikkaaja on ilmeisesti saanut olla työhuoneessaan kaikessa rauhassa taskumatista välillä neuvoa antavaa naukkaillen: mukana on nimittäin myös elokuvan kymmenminuuttinen erikoisversio. Vitsi on siinä, että kaikki huumori on napsaistu pois ja jäljellä on vain vakava poliisidraama saksalaisten poliisisarjojen hengessä.
Elokuvana 22 Jump Sreet on kompuroiva, vitsikokoelmana loistava ja lisämateriaaleiltaan pelleilevä. Leffamaailman klassikoksi tästä ei ole, mutta se viihdyttää silti kestonsa ajan.