Kaikista Disneyn uusiksi tehdyistä ihmisten näyttelemistä versioista voi sanoa, että Lilo & Stitch on yksi niitä tarpeettomimpia. Alkuperäinen elokuva on vielä varsin tuore, ja henkilöhahmo on edelleen hyvin suosittu lisäroinan osalta. Silti katsottuani uuden elokuvan, jonka on ohjannut Dean Fleischer Camp, olen vakuuttunut siitä, että tästä tulee kaupallisesti yksi menestyneimmistä uusintaversioista. Itse asiassa sanoisin, että tämä auttaa muuttamaan sitä negatiivista mielikuvaa, mikä katsovalla kansalla on uusiksi tehdyistä ihmisten näyttelemistä versioista. Ei siksi, että elokuva olisi mahtava, sillä sitä se ei ole, mutta se on riittävän hyvä lisäten mukaan juuri oikean mitan uusia asioita oikeuttamaan olemassaolonsa, ja samalla se on hyvin uskollinen kaikkien pitämälle elokuvalle. Näin uusi elokuva ei tunnu "epäkunnioittavalta", jollaiseksi monet tällaiset elokuvat kokevat.
Tosin eivät lapset paljoakaan sellaisesta välitä, sillä he haluavat vain nähdä söpön, joskin hyvin tuhman, Stitchin tekemässä pahojaan ja aiheuttamassa pahennusta ja joskus jopa suorastaan vaarallisia tilanteita, mihin sitten onkaan matkalla. Uusi elokuva tarjoaa jopa enemmän tämän tyypin huumoria, mutta lisää myös mukaan sisältöä vanhemmille katsojille (monet nykyiset nuoret aikuiset kasvoivat Lilo & Stitchin parissa, kun elokuva oli uusi ja tuore), jotka kokevat myötätuntoa Nanin taloudellisten ja tunnetason ongelmien kanssa hänen hoitaessaan Liloa yksin. Tässä on oiva tasapaino sydämellisen ja karun komedian kesken.
Sekin auttaa, että elokuva näyttää "tarpeeksi hyvältä" tarkoittaen sitä, että se ei näytä vihreää taustaa vasten kuvatulta, joka on sitten myöhemmin laitettu täyteen tietokoneolioita ja epärealistista valaistusta. Kuten on pakollista tällaisissa ihmisten näyttelemissä versioissa, on Stitch nyt pörröinen fotorealistinen olio, mutta muodoltaan identtinen sille avaruusoliolle, joka jo tiedossa on. Oppi on otettu Sonicista, eikä mitään valittamista ole, joskin jotkin aikuiset ovat sanoneet, etteivät pidä Stichistä, mutta lapset pitävät silti samalla tavalla kuin alkuperäisestä kaksiulotteisesta piirrosversiosta.
Kaikki muut ei-ihmismäiset hahmot ovat saaneet uudenlaisen mallinnuksen, mutta tärkeillä muutoksilla Pleakleylle ja Jumballe, joiden ääninä ovat Billy Magnussen ja Zach Galifianakis, joka näkyy myös ihmisenä ehkä laskeakseen budjettia ja ollen yksi tutuista naamoista ihmisten osalta. Vielä tuntematon Sydney Elizebeth Agudong (joka sai kuulla olevansa liian valkoinen alkuperäiseen verrattuna) on Nani, ja hän tekee hyvän, joskaan ei ehkä muistettavan, työn, kun taas Maia Kealoha on hurmaava Lilo. Tia Carrere eli Nanin alkuperäinen ääni esittää uutta hahmoa, ja Courtney B. Vance esittää Cobra Bubblesia. Jopa alkuperäisen ohjaaja Chris Sanders tekee paluun Stitchin äänenä huolimatta pitkästä ajastaan DreamWorksilla (How to Train your Dragon ja The Wild Robot).
Katsottuani molemmat elokuvat peräkkäin olen sitä mieltä, että uusi versio Lilo & Stitchistä on parempi kuin se alkuperäinen, mutta ei kuitenkaan korvaa sitä. Tarina on se sama, mutta uusi versio lisää mukaan hieman syvyyttä Nanille antaen hänelle uuden taustatarinan ja laittaen hänet elokuvan tunteisiin vetoavaan ytimeen, vaikka hän onkin turhan alikehittynyt hahmona elokuvassa. Ajoittain muutamia juonenkäänteitä ja henkilöhahmojen toiminnan syitä alleviivataan liikaa (tai kirjaimellisesti ääneen lausuen), joihin alkuperäisessä elokuvassa vain vihjailtiin. Aivan kuin yleisön ymmärrykseen ei olisi luotettu (ehkä lapsien lähinnä). Tämä ei tee elokuvasta huonompaa, ja suurimmaksi osaksi pieni viilaus siellä ja täällä on teretullutta, vaikka se ei lisääkään mukaan paljoa uutta.
Muutoksia ei paljoakaan ole loppuratkaisua lukuun ottamatta, joka ehkä fanien pettymykseksi on hankkiutunut eroon Gantusta, eli kuuluisasta pahistelevasta haioliosta. Siksi se viimeinen takaa-ajojakso on tehty uusiksi, ja aiempaa selvästi pienemmällä kokoluokalla. Kyse voi olla budjettisyistä (elokuva maksoi tietojen mukaan sata miljoonaa dollaria, mikä on alle puolet rainoista The Little Mermaid, Aladdin, Mufasa ja Snow White), mutta minusta muutos on yksi niistä paremmista. Se poistaa muutamia huonoja asioita, tekee Lilosta ja Nanista toiminnallisempia ja lisää mukaan aiempaa symbolisemman ja tunteisiin vetoavamman ratkaisun, joka saattaa yllättää.
Jos on pettynyt sen vuoksi, ettei elokuva juurikaan laajenna Stitchin tarinaa tai maailmaa, ja että avaruusolioilla on vielä aiempaakin pienempi rooli, ei pidä olla huolissaan. Elokuvasta sukeutuu varmaankin mahtava menestys, ja jatko-osa toteutuu todennäköisesti, ja kera kolmen suoraan videolle tehdyn jatko-osan ja 65-osaisen TV-sarjan (jonka voi katsella Disney+ -palvelusta), on jotain mistä ammentaa tulevaisuudessa Lilo & Stitchille. Itse asiassa, jo tässä elokuvassa on mukana muutamia ylläreitä faneille.
Lilo & Stitch ei ole tajunnan räjäyttävä, ja uusintaversiona se on turhan turvallinen, mikä on ymmärrettävää mutta ehkä pieni pettymys ottaen huomioon alkuperäisen saaman ylistyksen siitä, miten erilainen se oli Disneyn elokuvana ja lapsenomaisemmalla huumorilla. Elokuva ei kuitenkaan ole yhtään vähemmän viihdyttävä ja hurmaava, ja se on silti omalla tavallaan virkistävä kuin loma Havaijille verrattuna väsyneisiin prinsessa-/fantasia-/puhuvaeläin-jutuille, eikä se harmita aikuiskatsojiakaan vaan viihdyttää suurinta osaa, joskin lapset ovat varmasti oikein innoissaan. Lopultakin todellinen onnistuja Disneylle.