Pari vuotta sitten julkaistu Kauhea kankkunen oli yllätyshitti. Polttarimatka Las Vegasiin taittui painajaismaiseksi bläägikseksi, jossa kolme sankaria heräävät keskeltä hävitettyä hotellihuonetta ilman mitään muistikuvan kaltaistakaan. Yhdeltä puuttuu hammas, kaapista löytyy vauva, vessasta oikea tiikeri ja sulhokandidaatti on tyystin kadoksissa. Kauhea kankkunen onnistui hienosti yhdistämään äijäkomediaa, krapulasta tuttua ahdistusta ja paranoiaa sekä absurdeja ja yllättäviä juonenkäänteitä, ja niin menestyksekäs oli elokuva, että sille piti äkkiä tehtailla jatko-osa.
Kakkososassa on minimaalisen vähän mitään uutta. Kärkikolmikko matkaa taas polttarireissulle, tällä kertaa Bangkokiin, ja herää tietysti painajaismaisesta tilanteesta seuraavana aamuna. Yhdellä on tatuointi, toiselta puuttuu tukka, skumppaämpäristä löytyy sormi ja yksi on joukosta tyystin kadoksissa. Seuraa rähellystä pitkin Bangkokin yöelämää, jossa antisankarit etsivät kadonnutta kumppaniaan, törmäten toinen toistaan oudompiin tyyppeihin.
Kauhea kankkunen kaksi ei siis yritä keksiä pyörää uusiksi. Ymmärtäähän sen, että studio ei halua rikkoa menestysreseptiä, mutta olisi sitä nyt jonkinlaista kekseliäisyyttä odottanut.
Sen sijaan kakkoskankkunen on käytännössä kirjaimellisesti sama elokuva kuin ykkönenkin: se näkee ekstravaivaa rytmittääkseen tarinansa prikulleen samalla tavalla ja samoin juonenkääntein kuin millä ensimmäinenkin osa eteni. Sitä voisi melkein katsoa kellosta milloin yhdelle hahmolle sattuu kommellus, toinen saa turpaansa ja kolmanteen menetetään hermot, ja tulokset olisivat liki täysin identtiset kahden elokuvan välillä.
Absurdeista tapahtumistaan huolimatta ensimmäinen Kauhea kankkunen toimi, koska se eteni kohtuullisen uskottavin kääntein. Kakkonen lyö niin lujaa yli, että katsomiskokemus on enemmän vaivaannuttava kuin hauska. Päähenkilöt sotkeutuvat tulitaisteluihin, mellakoihin, kansainväliseen rikollisbisnekseen, Interpoliin ja vaikka mihin. Uskottavuuden myötä karisee empatia hahmoja kohtaan ja sitä myötä kiinnostus koko rainaan. Katselukokemus on vähän kuin joutuisi makaamaan krapulassa punkan pohjalla kuuntelemassa, kuinka viereisessä huoneessa edelleen hereillä oleva kaveri röhöttelee omille jutuilleen.