Mark "Markiplier" Fischbachin pitkässä elokuvadebyytissä Iron Lung on jotain aidosti ihailtavaa. Hän on nimittäin sijoittanut huomattavan summan omia rahojaan kultti-kauhupelin Iron Lung sovittamiseen valkokankaalle. Kyseessä on hanke, jossa hän ei ainoastaan näyttele pääroolia, vaan myös ohjaa, kirjoittaa käsikirjoituksen ja huolehtii leikkauksesta, kaikki aitoon YouTuber-henkeen.
Innokkuus ja intohimo - ja rakkaus lähdemateriaalia kohtaan - on selvästi havaittavissa. Hanke on raikas tuulahdus alalla, joka muutoin mielletään usein enemmänkin tehtaaksi, jossa elokuvia luodaan neuvotteluhuoneissa kuin intohimoisten harrastajien toimesta. Ongelma ei ole intohimon tai tekemisenhalun puute hyvän elokuvan tuottamisessa. Vaikka aikeet olisivat kuinka hyvät tahansa.
Kun asetuin sohvalle katsomaan Iron Lung, minulla ei ollut suuria odotuksia tai ennakkotietoja. Toki pelin juoni oli minulle hämärästi tuttu, ja Markiplier on nimi, johon olen törmännyt aiemminkin. Mutta en ole koskaan oikeastaan perehtynyt sen enempää peliin kuin hänen YouTube-kanavaansakaan. Tässä yhteydessä on kuitenkin varsin sopivaa matkustaa tuntemattomaan aivan kuten elokuvan päähenkilö.
Juoni, kyllä. Niille, jotka eivät ole minun laillani erityisen hyvin perillä asioista, kerrottakoon, että peli sijoittuu synkkään tulevaisuuteen, jossa kaikki ihmiset ja planeetat ovat yhtäkkiä kadonneet. Selviytyjät ovat avaruusasemilla ja heitä on äärimmäisen vähän. Lyhyesti sanottuna ihmiskunta on tuhon partaalla.
Tässä dystooppisessa maailmassa seuraamme tuomittua vankia alas valtavaan verimereen. Matka tehdään epäilyttävästi rakennetussa sukellusveneessä, jossa ei ole ikkunoita ja jossa kaikki navigointi tapahtuu kameroiden ja mittaritaulujen avulla, samalla kun ulkona oleva pimeys alkaa hiljalleen tuntua yhä elävämmältä. Se on synkkä, ahdistava ja hieman levoton. Loistava ydinkonsepti, joka perustuu lähinnä siihen, että tehdään paljon vähällä, ja joka luottaa täysin tunnelmaan ja psykologiseen jännitykseen pikemminkin kuin visuaaliseen spektaakkeliin.
Se toimii selvästi hyvin pelinä, mutta elokuvana se on huomattavasti huonompi.
Suurin ongelma? Tahti. Heti kun aloitin Iron Lung, minulla oli huono aavistus, sillä huomasin, että sen kokonaiskesto oli hieman yli kaksi tuntia. Se ei sopinut hyvin pelin teemaan ja siihen, mitä jo tiesin pelin juonesta. Ehkä Fischbach on ollut hieman liian ihastunut materiaaliin, sillä hän hukkaa täysin tiensä tunnelman ja mysteerin tavoittelussa.
Loppujen lopuksi kyse on 120 minuutista, joka koostuu suurelta osin kohtauksista, joissa hän tuijottaa näyttöjä, painelee nappeja ja reagoi outoihin ääniin sukellusveneen ulkopuolella. Elokuvan leppoisa tempo venyttää jokaisen levottomuuden tunteen yli äyräiden, eikä tässä yksinkertaisesti ole paljon muuta kuin vahva peruskonsepti. Ajatus ihmisestä, joka on loukussa metalliarkussa keskellä verimerta, on toki pieninä annoksina tehokas, mutta lähtökohta ei koskaan kehity mihinkään isompaan tai olennaisempaan.
Samalla olisi epäreilua väittää, että elokuvasta puuttuisi ominaisuuksia. Päinvastoin, elokuvassa on useita kohtauksia, jotka osoittavat, että Fischbachilla on epäilemättä silmää visuaaliselle sommittelulle, valaistukselle ja kameratyöskentelylle. Kohtauksissa, joissa selittämättömät voimat ravistelevat sukellusvenettä tai joissa verilammikoiden keskelle ilmestyy selittämättömiä siluetteja, on vaikea olla vetämättä yhtäläisyyksiä Lovecraftin, Carpenterin ja kosmisen kauhun kanssa. Parhaimmillaan elokuva onnistuu kiistatta vangitsemaan tunteen siitä, että on yksin äärettömässä maailmankaikkeudessa, joka ei välitä ihmiselämästä.
Täytyy myös kehua elokuvan äänisuunnittelua. Metalliset narahdukset, kaukainen kaiku ja mekaaninen vinkuminen luovat tehokkaasti tukahduttavan levottomuuden tunnetta, ja tämä on usein se, mikä on joidenkin Iron Lung-elokuvan vaikuttavimpien hetkien taustalla.
Fischbach itse on sen sijaan huomattavasti heikompi lenkki. Hän tekee hyvää työtä kohtauksissa, jotka vaativat paniikkia tai turhautumista, mutta heti kun sävy muuttuu tunteikkaammaksi tai hillitymmäksi, hänen uskottavuutensa romahtaa täysin. Se ei välttämättä ole huono, mutta uskomattoman jäykkä ja puinen, ja käy selväksi, että hänen juurensa ovat YouTubessa, kaikkine seurauksineen. Hän ei yksinkertaisesti pysty kantamaan elokuvaa uskottavasti.
Iron Lung on luova ja kunnianhimoinen, eikä Fischbach koskaan yritä luoda Hollywood-tyylistä kerrontaa, vaan pysyttelee melko tiukasti samoissa puitteissa kuin peli. Hän tekee juuri sellaisen oudon, hitaan ja epämukavan elokuvan, jonka hän itse haluaa nähdä. Mutta on myös syy siihen, miksi tuottajat sovittavat tarinoita ja miksi kirjojen kirjoittajat ovat harvoin erityisen hyviä käsikirjoittajia. Eri mediat vaativat yksinkertaisesti erilaisia lähestymistapoja.
Lopputulos on, että Iron Lung tuntuu enemmän kokeilulta kuin varsinaiselta elokuvalta. Alkuperäisen pelin fanit arvostavat sitä todennäköisesti enemmän, mutta me muut katsojat kaipaamme lähinnä vain päästä ulos sukellusveneestä.