"Tunnetko Thomas Mannin tarinan? Voin kuvitella, että se tuntuu erilaiselta, jos et ole saksalainen."
Näin sanoi minulle kokenut saksalainen elokuvakriitikko muutama tunti sen jälkeen, kun olimme molemmat katsoneet elokuvan * Fatherland * Cannesin elokuvajuhlilla. Paweł Pawlikowskin uusin teos oli yksi kysytyimmistä elokuvista ja yksi suosikeista Kultaisen palmun voittajaksi. Tarina on niin elämäkerrallinen ja kulttuurisesti juurtunut, että olin täysin samaa mieltä ja ymmärsin, mitä hän tarkoitti, mutta samalla en voi olla suosittelematta sitä kaikille hyvän elokuvan ystäville kansallisuudesta riippumatta.
Thomas Mann oli "saksalaisen kirjallisuuden korkein auktoriteetti", kuten elokuvassa kirjaimellisesti kuvataan, mutta tämä novelli hänen paluustaan kotimaahansa noin vuonna 1949 käsittelee sekä filosofista ja poliittista hahmoa että perheenisää. Kun nämä kaksi puolta kuvataan vähitellen, Hanns Zischler loistaa pääroolissa läpikotaisin. Kirjailijalle hän on happama, kyllästynyt, odottamaton ja ennustava hahmo. Isälle hän on etäinen, ovela ja haavoittunut sielu. Molemmat vaikuttavat jääkylmiltä.
Elokuva maalaa uskomattoman jyrkän kontrastin heti alusta alkaen, kun August Diehlin esittämä Klaus Mann tervehtii meitä mieleenpainuvalla puhelinmonologilla, joka on täynnä taidetta ja lämpimämpiä pohdintoja, vain luovuttaakseen välittömästi kapulan isälleen ja sisarelleen, jotka ovat valokeilassa loppuun asti. Luultavasti Pawlikowskin nerokas idea saada meidät katsojat kaipaamaan Klausia elokuvan ajan, se toimii, mutta myös hämmentää jossain määrin.
Mutta minulle se, joka kantaa suuren osan elokuvasta harteillaan, on Sandra Hüller ja hänen esittämänsä Erika Mann, sillä Thomasin tytär toimii upeasti kirjailijan oikeana kätenä, mutta myös hänen emotionaalisena laukaisijanaan, edustajana siitä, mitä perheen sielusta on jäljellä.
En halua paljastaa julkisesti dokumentoitua perhejuonta tai Thomas Mannin vierailun aikana tapahtuneita yksityiskohtia tässä ristiriitaisessa, jännittyneessä sodanjälkeisessä Saksassa, mutta riittää sanoa, että se on kiehtova, vanhanaikainen tapa matkustaa ajassa taaksepäin päähenkilöiden kanssa, ikään kuin näkisit historian tekeytymistä menneisyydessä pienen ikkunan läpi.
Tarkoituksellinen valinta mustavalkoisuuteen, 4:3-kuvasuhteeseen ja lukuisiin kiinteisiin kaukokuviin (kun taas liike on kätevästi varattu ajoneuvoille) antaa Pawlikowskille mahdollisuuden kuvata näyttelijöitä eri tavalla ja nykytrendejä vastaisesti, ja jotkut hänen otoksistaan, kuten se, jossa auto mutkittelee puiden keskellä, jäävät silmiesi verkkokalvoon, aivan kuten se vanha perhekuva, joka roikkuu isoäitisi seinällä. Kunnianosoituksen ja tyylikkään tarinankerronnan välissä hänen mestarillinen visuaalinen kerrontansa nostaa näyttelijöiden suorituksia uudelle tasolle ja jättää epäilemättä jälkensä.
Mutta "ovatko sanat vain taustamusiikkia?" Ei, eivät ole. Vaikka Mann palaa kotimaahansa joidenkin aiempien näkemyksiensä murtuneina (joista osa syntyi ensimmäisen maailmansodan aikana), on tilaa pohdinnalle ja ymmärtämiselle, miksi kirjailijan käsite elokuvan nimestä "Fatherland " oli aikaansa edellä ja mahdollinen vasta sen jälkeen, kun hän oli kokenut erilaisia sotia, osapuolia, asemia, aikakausia ja maanpakoa. Tämä on loppujen lopuksi Puolan, Saksan, Ranskan ja Italian yhteistuotanto, ja elokuva pystyy välittämään erilaisia jännitteitä Saksan rajojen sisä- ja ulkopuolella, mukaan lukien poliittinen manipulointi, paineet älymystöä kohtaan, natsinostalgia sekä kasvavan kylmän sodan vastakkaiset puolet idästä ja lännestä.
Pidin lopulta muutamista elokuvassa käytetyistä hyvin henkilökohtaisista huumorinpilkahduksista, jotka haluan uskoa olevan aito viittaus siihen, miten Mannit olisivat käyttäytyneet omalla aikakaudellaan. Ja tietysti väistämättömät viittaukset romantiikkaan, jolla saksalaiset ovat historiallisesti suhtautuneet kuolemaan. Mutta kyseessä ei ole mikään tiheä filosofinen tutkielma. Se on suora, vakava, hyvin etenevä tarina, joka pysyy luonnostaan inhimillisenä viimeiseen antautumiseen asti.
Kun poistuu salista vain 80 minuutin esityksen jälkeen, tuntuu siltä, ettei juuri mitään olisi tapahtunut, mutta samalla siltä, kuin olisi kuljetettu toiseen aikaan ja visuaaliseen kieleen, kaikki saadakseen etuoikeutetun paikan ymmärtää suurempaa mittakaavaa. En ehkä tuntenut Thomas Mannin monipuolista tarinaa, mutta elokuva " Fatherland " sai minut varmasti tuntemaan sen läheiseksi tarkkailijana, ja se teki sen kauniin klassisen elokuvan avulla.
"Eikö meidän pitäisi jättää kaikki ja lähteä Cannesiin?"
