Maailman suurimman pilvenpiirtäjän avajaisissa menee kaikki pieleen. Riittämättömät turvatoimet sähköasennuksissa johtavat pieneen tulipalonalkuun, joka pian roihahtaa hallitsemattomaksi pätsiksi. Liekkimeren keskelle jää niin lasitornin suunnitellut insinööri (Paul Newman) tyttöystävineen (Faye Dunaway), rakennuksen rahoittanut pohatta tyttärineen ja lieromaisine lankoineen (William Holden, Susan Blakely, Richard Chamberlain) kuin herrasmieshuijari turhan fiksuine kohteineen (Fred Astaire ja Jennifer Jones). Paikalle kutsutaan palokunta poikineen, joka Steve McQueenin johdolla uhrautuu jotta muut voisivat elää.
Nimekkäästä kaartista huolimatta Liekehtivän tornin pääosissa on tuli. Ilmiliekeissä roihuavat luksushuoneet hohkavat edelleen pelottavan kuumina ja yhdistettynä klaustrofobisen kapeisiin käytäviin tuntuu tulen torjuminen mahdottomalta urakalta. Elokuvan tuotantoarvot ovat muutenkin häikäisevät ja kestäneet aikaa mainiosti. Vain pienoismallit ja jotkut trikit näyttävät nykymittapuulla vaisuilta, mutta ei 35 vuotta vanhalta elokuvalta mahdottomuuksia voi odottaakaan. Sen sijaan siirros blueray-tekniikalle on onnistunut paremmin kuin olisi voinut kuvitella - väreissä on aitoa lämpöä ja kuva on täynnä yksityiskohtia vailla rahtuakaan rakeisuudesta.
Siinä missä puitteet ovat puhdasta luksusta, käsikirjoitus ontuu kuin kaikki koipensa katkaissut hevonen. Sähköpalon syttymisen ymmärtää, mutta paloportaikkojen räjähtäminen koska niissä kulkee kaasuputkia seinässä on vähän haettua, puhumattakaan runsaasta muusta dramatisoinnista. Realismi uhrataankin suosiolla draaman alttarille, vaikka tulen ja savun armottomuus onkin erinomaisesti jatkuvasti läsnä. Siinä missä moiset uhraukset sietää kyllä, loppuratkaisu on pahimmanlaatuinen deus ex machina -kikka, jota ei voi pitää uskottavana kuin pikkupoikien leikeissä.
Liki kolmituntinen Liekehtivä torni on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva, ja sen vaikutukset nykyaikaisiin katastrofielokuviin ovat selvät. Sen höyhenenkevyt käsikirjoitus ja ohuet henkilöhahmot kuitenkin varmistavat, ettei se pääse elokuvahistorian parhaimmistoon sitten millään, vaikka erinomaiset näyttelijät puhaltavatkin hahmoihinsa niin paljon henkeä kuin vain mitenkään voivat.