Harry Brown on eläkeiässä hapantuva herrasmies, jolle hyvät tavat ja hiljainen elämä ovat tärkeitä. Vanhusta kuitenkin vaivaa se, miten nykynuoriso on heittäytynyt täysin holtittomaksi: kaikki kulmakunnan nuorukaiset ovat joko väkivaltaisia päällekarkaajia, aggressiivisia huumetrokareita tai sadistisia vanhuksenkiusaajia. Tai kaikkea kolmea. Asialle on tehtävä jotain, ja ainoa pysyvä ratkaisu ongelmaan on ampua paskiaisia päähän.
Jos elokuvan teema onkin yksioikoisen naiivi, se voisi helposti toimia oivana pohjana terävälle yhteiskuntakritiikille, joka ruotisi niin nuorten kuin vanhustenkin yhteiskunnasta vieraantumisen problematiikkaa. Harry Brown ei lähde tälle linjalle, vaan raina rakennetaan puhtaaksi toimintaleffaksi.
Kaikki elokuvissa esiintyvät nuoret ovat kamalia paskoja, joilla ei ole omaatuntoa ja joille täysin sivullisten tappaminen on täysin luontevaa iltapuhdetta. Harry Brown puolestaan ei haluaisi turvautua väkivaltaan, mutta silti tappaa kasan porukkaa vain koska nyt sattui tulemaan sellaiset kortit käteen. Jyrkän mustavalkoinen asetelma itsetarkoituksellisesti demonisoi nuoret ja tekee Harry-vaarista marttyyrin, jonka oman käden oikeutta ja raivokasta pyssynheiluttelua ei kyseenalaisteta yhtään mitenkään.
Siinä missä kerronta ja käsikirjoitus saavat allekirjoittaneen näkemään punaista, leffan lavastus ja kuvaus ansaitsevat pisteitä. Harry Brownin naapurusto on niin onnistuneesti rähjäinen ja ikävä, että sen näkeminen ruudulla saa katsojankin pelkäämään turvallisuutensa puolesta. Valaistuksella kikkaillaan tyylikkäästi ja tapahtumat ovat viiltävässä terävyydessään ja selkeydessään tyylikästä katsottavaa. Michael Caine vetää nimiosan varmaotteisesti ja uskottavasti, ja onnistuu puhaltamaan vigilanttivanhukseen hienoa kömpelyyttä.
On suuri sääli, että Harry Brown tehtiin näin. Vaikka pätkän katsoisikin nimenomaan toimintaelokuvana eikä harmittelisi ettei sitä tehty draamaksi, rainan taipumus paksuun saarnaamiseen sekä hirviömäisten nuorten joka sielun sopukkaan yltävään pahisteluun on niin ylilyötyä, ettei vakavasti itseensä suhtautuvaa elokuvaa yksinkertaisesti jaksa katsoa huokailematta.