The Black Phone on ytimeltään hyvinkin yksinkertainen ja tiukasti rajattu kauhukertomus. Mutta kuten varsin usein tapahtuu, ei olennaista ole juonen monimutkaisuus vaan se, miten tarina kerrotaan. The Black Phone aukeaa katsojalle jopa paremmin toisella katsomiskerralla, mikä on kauhuelokuville hyvin harvinaista.
Elokuvan pohjana on toiminut kirjailija Stephen Kingin pojan, Joe Hillin, novellikokoelman tarina The Black Phone. Käsikirjoittajana ja ohjaajana puolestaan toimii Scott Derrickson, jonka muistan parhaiten Marvelin ensimmäisen Doctor Strange -elokuvan ohjaajana. Pääosassa kauhistuttaa hiljakseen veteraaninäyttelijän statusta lähentelevä Ethan Hawke. Lähtökohdat elokuvalle ovat siis vähintäänkin varteenotettavat, ja hyvähän siitä tuli.
Jostain syystä tarina on sijoitettu poikkeuksellisen tarkasti aikaan ja paikkaan. Nyt ollaan Yhdysvaltain Denverissä Coloradon osavaltiossa vuonna 1978. Pienellä lähiöalueella alkaa hiljakseen kadota noin 10-13-vuotiaita lapsia, eikä heitä koskaan enää löydetä. Moinen herättää tietenkin yhteisössä pelkoa, ja lopulta kidnapatuksi ja betoniseen kellariin päätyy myös paikallista koulua käyvä Finney (Mason Thames). Likaisen patjan ohella kellarissa ei ole muuta kuin vessanpytty, ja seinällä riippuu vanha musta puhelin (jota ei tietenkään ole kytketty verkkovirtaan). Puhelin kuitenkin soi kertoen Finneylle, että hänen on aloitettava kamppailu päästääkseen pälkähästä.
Elokuvan aloittava puolituntinen saattaa ensimmäisellä katsomiskerralla tuntua tylsältä, mutta toisella kerralla pohjustuksen merkitys aukeaa paremmin. Katsojalle esitellään jatkoa ajatellen kaikki tarpeellinen niin hienovaraisesti, että se uhkaa jäädä huomaamatta. Yksi tällainen taustalla vaikuttava teema näyttää olevan tietyn ikäisten miesten henkinen traumatisoituminen Vietnamin sodassa, joka sitten tietenkin heijastuu myös lapsiin. Kaikki esiteltävät lapset perheineen ovat hekin jollakin tavalla tärkeitä myöhemmin.
The Black Phone kerrotaan hyvin alusta loppuun. Mukaan mahtuu yksi katsojaa lievästi harhaanjohtava otos, jota en tietenkään aio tässä tarkemmin paljastaa. Lisäksi loppuratkaisu tuntuu unohtavan yhden teemoistaan puoliväliin, mutta muuten kaikki tulee kyllä hyvin saatetuksi loppuun. Yhtä konemaisesti puhuvaa lapsinäyttelijää lukuun ottamatta kaikki hoitavat ruudulla työnsä hyvin. Erityismaininta on annettava lavastajille, sillä ihan heti en muista yhtä vakuuttavasti 1970-luvulle sijoitettua elokuvaa. Paitsi tietysti silloin, jos leffa on oikeasti tehty 1970-luvulla.
Lisämateriaaleja ei ole lainkaan. Tämä on harmillista, sillä The Black Phone olisi jonkinlaisen katsauksen ansainnut. Jos siis ajatus sarjamurhaajista ja lapsista pulassa ei ahdista liiaksi, on The Black Phone suositeltavaa katsella.