Avatar: Fire & Ash

Kolmen vuoden takainen Avatar: The Way of the Water ei täyttänyt lupauksiaan tarinavetoisemmasta juonesta ja jäi odotuksiin nähden karvaaksi pettymykseksi mutta todella näyttäväksi sellaiseksi. Rahaa elokuva tahkosi hulppeasti, joten paluulippu elokuvan Pandora-planeetalle oli selvää. Tennispalatsin iSense-salissa pidettävä kutsuvierasnäytös toimii oivana porttina Nav'ien kotiplaneetalle kolmannen kerran, kun ohjaaja James Cameronin megaeepos on taas täällä.

Ihmisten ja Na'vien viimeisimmän yhteenoton tapahtumat ovat vielä kivuliaasti Jake Sullyn (Sam Worthington) perheen lähimuistissa. Jokainen käsittelee menetystä omalla tavallaan ja yrittää löytää tietään eteenpäin. Suruaika jää kuitenkin lyhyeksi, sillä toisen, tai oikeastaan nyt jo kolmannen mahdollisuuden elämään saanut Quaritch (Stephen Lang) pitää tiukasti kiinni annetusta tehtävästään saada Sully rautoihin ja tuomittavaksi tämän tekemistä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Tilannetta entisestään vaikeuttaa sotaisa Na'vi heimo Mangkwan, jonka tuhoamisen tarve on linjassa Quaritchin tavoitteiden kanssa.

Avatar: Fire and Ashin tarinalla on hieman vaikeuksia päästä vauhtiin. Tekijät yrittävät näyttää hahmojen tunnetiloja ja luoda lähtökohtia tarinalle, mutta lähinnä elokuva tarkastelee dokumenttimaisesti Pandora-planeetan elämää. Kun vihdoin varsinainen juoni käynnistyy, kerronta koostuu yksittäisistä tapahtumista, jotka eivät ihan täysin istu toisiinsa tai pahimmillaan eivät tunnu uskottavilta pohjustuksen puutteen takia. Asiaa pahentaa laiska ja halpa ratkaisu selvitä mahdottomasta tilanteesta yliluonnollisella, taianomaisella väliintulolla, jolle ei anneta mitään järkevää syytä. Tätäkin kikkaa kun käytetään useampaan otteeseen, kiinnostus elokuvaa kohtaan pitkälti lopahtaa. Kyllä elokuvan hulppea yli kolmetuntinen kesto menee Pandoran luontoa ihmetellessä, mutta pinnallinen tarina jättää kokemuksen hyvin mitäänsanomattomaksi, kun mikään ei oikein tunnu miltään. Ehkä isoin ongelma kokonaisuudessa on huomata elokuvan aikana pelonsekaisin tuntein nouseva déjà vu -ilmiö siitä, että kaikki tämä on jo nähtyä. Itse asiassa kolmas Avatar-elokuva on rakenteellisesti pitkälti sama kuin ensimmäinen jatko-osa oli valaiden pyynnin yhteyteen liitettyä lopputappelua myöten. Lopussa ollaan pitkälti samassa paikassa mistä Way of the Waterin varsinainen tarina alkoi. Elokuva ei oikeastaan vie katsojaa eteenpäin millään muotoa.

Sam Worthington Jake Sullyna ja Zoe Saldaña Neytirinä ovat taas päässeet enemmän pääosiin edellisen osan syrjään heittämisestä. Yleisesti näyttelyssä ei sinänsä ole mitään vikaa vaan ammattitaitoisella automaatiolla hahmot saadaan tuntumaan uskottavilta, mutta mitään Oscar-pystitason villiä heittäytymistä tai tunteiden paloa ei ole odotettavissa. Yksi mieleenpainuvimmista hahmoista on Oona Chaplinin esittämä Varang. Chaplinilla on asenne kohdallaan vihaisena klaanipomona, jonka ulkonäkö on samanaikaisesti kiehtova ja hurja. Sopranosista tuttu Edie Falco tuntuu täysin väärälä näyttelijävalinnalta tiukan kenraalin Ardmoren rooliin. Falcosta ei välity ollenkaan tarvittavaa auktoriteettia komentamaan sotilasoperaatiota, saati hyllyttämään yrmyilevää ammattisotilas Quaritchia. Quaritchin Na'vi -avatar on taas kummallisesti epäaidon näköinen verrattuna muiden henkilöiden todella luonnollisen näköisiin Na'vi-kasvoihin. Quaritchin naama näyttää joka kuvassa tietokonepelihahmolta. Näyttelysuorituksia enemmän elokuvassa tökkii todella geneerinen dialogi, mikä tuntuu todella na(i)'vilta ja valmiiksi pureskellulta perushöpötykseltä jopa siinä määrin, että hahmot saadaan näyttämään pinnallisemmilta kuin mihin heidän emotionaalinen skaalansa riittäisi. Eniten mieleen jää bro-sanan viljely lähes joka toisena sanana, mitä nuoriso suoltaa toisilleen tai valasolioille. Myös valaiden puheen osittainen tekstitys Papyrus-fontilla on oikeasti surkuhupaisaa.

Avatar-elokuvien teknistä tasoa on turha kiistää. Jo 16 vuotta vanha ensimmäinen elokuva näytti, kuinka sen visuaalinen ilme on aivan omalla tasollaan. Fire and Ash näyttää yksinkertaisesti huikealta, aivan kuin kaukainen Pandora-planeetta olisi oikeasti olemassa kaikkine eläimineen ja luontoineen. Tietokone-efektit sulautuvat kuvattuun materiaaliin niin saumattomasti, että eroa ei enää huomaa. Tämä tekninen hienous osoittautuu osittain elokuvan ongelmaksi. Tekijät tuntuvat olevan niin innoissaan saavutuksistaan, että joka ikinen kuva ja ympäristö on lisätty mukaan elokuvaan, vaikka se ei palvelisi tai veisi tarinaa varsinaisesti eteenpäin. Itse huomasin ihastelevani maisemia ja yleistä efektien laatua harva se hetki ja ainoastaan samalla pohtivani, että tarinassa voitaisiin jo mennä eteenpäin. Sama ongelma oli nähtävissä jo edellisessä osassa, joten virheistä ei juurikaan olla opittu. Toinen visuaalinen ongelma tulee elokuvan näytöstavasta 3D:n ja HFR-tekniikan kanssa. Toisin kuin yleensä, elokuvat näytetään 24 kuvaa sekunnissa, HFR:llä Fire and Ashissa on 48 kuvaa sekunnissa. Tämä saa kuvan näyttämään sujuvammalta, mutta samalla kuin se menisi pikakelauksella. Lisätyt kuvat yhdistettynä vahvasti valaistuun 3D-kuvaan luo yltiötarkan ja vauhdilla rullaavan kuvan, mikä saa elokuvan näyttämään kuin raakamateriaalilta tai kotivideolta. Useissa kohtauksissa tuntui siltä, että olemme studiossa katsomassa kohtausta sitä mukaa, kun sitä kuvataan. Elokuvasta puuttuu totuttu elokuvan pehmeys ja taustan kohina luomaan tunnelmaa. Itselleni tämä syö ison osan tunnelmaa, kun elokuva ei näytä elokuvalta.

Äänipuoli oli elokuvan parasta antia. Miksaus on todella dynaaminen luoden uskottavan äänimaailman ja eritellen taajuudet upeasti. Erityisesti konetuliaseet potkivat todella uskottavasti hyvänä vastavoimana hiljaiselle luonnolle. Toinen mieleenpainuva äänikohtaus on valasolioiden bassovoittoinen keskustelu, missä huminan ja murinan yhteyteen sotkettiin autenttisen kuuloista naksuttelua, mikä tuntui teatterin penkeissä asti. Musiikki oli harmittavan geneeristä ja unohdettavaa. Muutamia etnisiä hoilailuja lukuunottamatta musiikki ei sisältänyt mitään muistettavia koukkuja tai melodioita, ja oli ainoastaan taustalla tukemassa elokuvan tilanteita. Lopputekstien aikana kuultava Miley Cyruksen popballadi kiteytti hyvin koko projektin varman päälle pelaamisen ja oppikirjamaisen lähestymisen optimaalisen kassatuloksen saamiseksi. Laulun aikana nähdyt kohtaukset elokuvasta tuntuivat ihan 90-luvun tv-sarjan alkutunnarilta, minkälaisena elokuvan epätasainen kerronta olisi toiminut paremmin ylipitkän kestonsa takia.

Avatar: Fire and Ash ei ole oppinut edellisen elokuvan ongelmista, vaan jatkaa rymistelyä sujuvan ja loogisen tarinan kustannuksella. Visuaalisesti upea elokuva venyttää kiehtovan maailmansa mysteerit auki ja tekee ihmettelystä arkea, jolloin rikkinäinen, kömpelö ja kierrätetty tarina ei riitä kannattelemaan yli kolmen tunnin elokuvaa. Pitkäikäisenä James Cameronin fanina uskoni miehen uusiin tuotoksiin on pitkälti kadonnut. On kummallista nähdä ohjaajan edelleen selittävän loogisesti tarinan rakentamisesta ja hahmojen tärkeydestä, kun hän ei kuitenkaan itse hyödynnä elokuvassaan tätä tietoutta. Tämä oli jo kolmas elokuva, mikä on toiminut alustana uuden tekniikan testaukselle ja pahoin pelkään, että kaikista puheista huolimatta tällä tiellä pysytään.