Supersankarileffat ovat nykyään yhtä yleinen genre kuin sota- tai rikostarinat, paljolti kiitos Marvelin massiivisen panostuksen omaan talliinsa. Yksittäisten sankarien elokuvat johtavat aina suuriin, kokoaviin hetkiin, jotka julkaistaan Avengersien tittelin alla. The Age of Ultron tuntuu ylimääräiseltä kolmannelta näytökseltä näille soololeffoille. Siinä luotetaan katsojien saaneen tarpeekseen juonesta edellisissä pätkissä, joten tämä loppurypistys voidaan omistaa lähes yksinomaan toiminnalle.
Avengers 2 tuntuukin olevan kotonaan juuri näissä toimintakohtauksissa, eikä se oikein tiedä mitä tehdä itsellään niiden ulkopuolella. Koko leffa avataan ns. kylmästi suurella taistelulla, jolle annetaan konteksti vasta myöhemmin. Kieltämättä se nostaakin katsomon adrenaliinit kattoon heti alkuminuuteista alkaen ja imaisee mukaansa sankareiden maailmaan.
Toiminta on ohjattu hyvin, eikä epiikasta ole todellakaan pulaa. Hahmojen erilaiset voimat ja taistelutyylit tulevat hyvin esiin, mutta näistä puuttuu usein sitä tärkeää painoa, joka tarjoaisi sen perinteisen aitouden silauksen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä tietyntyyppinen epätodellisuus on muotoutumassa "uudeksi realismiksi" Marvelin tuotannossa. Mätkinnän oheen on tuttuun tapaan ujutettu runsaasti näppäriä sutkauksia.
Kuten sanottua, Avengers menettää paljon vahvuudestaan toiminnan ulkopuolella, tai se ei ainakaan osaa pelata korttejaan oikein. Tiimissähän on uskomattomia valttikortteja mm. Robert Downey Jr:n Rautamiehen roolissa, mutta tämän sijasta aikaa uhrataan Haukansilmän perinpohjaisen mielenkiinnottomalle sivujuonelle. Ymmärrän sen merkityksen sarjan seuraavan osan kannalta, mutta se on liian raskaskätinen Avengers 2:n puitteissa. Koska jousipyssy ei tunnetusti ole supervoima, pitäisi Haukkiksen päteä nimenomaan hahmotasolla, mutta Jeremy Rennerin suoritus tämän vetimissä on edelleen puiseva.
Onhan mukana toki myös todella nasevaa sanailua ja kylmääviä heittoja sankareiden häärätessä keskenään, mutta nyt se tuntuu enemmänkin puskevan pintaan muun materiaalin takaa kuin nauttivan itse parrasvaloista, joka on harmillista.
Onneksi itse Ultron on herkullinen tapaus. Sarjakuvissa tämä on usein yhden nuotin hahmo, mutta elokuvan tekoäly on kaikessa mielipuolisuudessaan kenties koko hahmogallerian inhimillisin tapaus. Myös Ultronin lopullinen vastavoima on toteutettu mielenkiintoisella tavalla, joka onnistuu yhtä aikaa sekä kunnioittamaan että uudistamaan perinteitä.
The Age of Ultron sopii mainiosti hattara & popcorn -leffaksi, etenkin jos katsomossa on kavereita, joiden kanssa voi hehkuttaa toimintakohtauksia samalla kun hieman ontuvammat hetket soljuvat ohitse. Se on tuttuun tapaan turhan pitkä ja sellaisenaankin pakattu liian täyteen tavaraa, mutta sen loppu henkii tuoreemmista tuulista kolmannessa osassa. Toivon mukaan laihdutuskuuri osuu tuolloin myös käsikirjoitukseen, koska näin suurten hahmogallerioiden pyörittäminen on monellakin tapaa elokuvallisella kipurajalla.
