Captain America: The First Avenger

Kapteeni Amerikka on yksi vanhimmista supersankareista. Vuonna 1941 päivänvalon nähnyt, kilpeä luotisuojana käyttävä kirkasotsainen sankari oli aluksi puhdas propagandakoneiston tuote, sankari joka veti natseja turpaan ja ylisti Yhdysvaltain suuruutta. Onkin hauska nähdä, että Captain America ammentaa aineistoaan nimenomaan Kapun todellisista juurista, ja vieläpä erittäin onnistuneesti.

Kapteeni Amerikka on keinotekoinen luomus. Rääpälemäisestä Steve Rogersista (Chris Evans) tehdään superseerumin avulla lihaksia pullisteleva komistus, joka kykenee yli-inhimillisiin suorituksiin. Näin tärkeää henkilöä ei kuitenkaan lähetetä rintamalle, sillä miehellä on tärkeämpi osa kirjaimellisesti näyteltävänä. Rogersista tehdään viihteellisissä teatteriesityksissä ja propagandaa tihkuvissa elokuvissa esiintyvä Kapteeni Amerikka, natseja kurmottava idoli, jonka ainoa tehtävä on promota sotaobligaatioita sen oikean, täysin toisaalla käytävän sodan rahoittamiseksi.

Rogers on leipääntynyt uraansa keimailevana pellenä ja haluaisi toteuttaa kutsumustaan sotilaana. Tilaisuus sankarointiin toki aukeaa ja Rogers pääsee osoittamaan kykynsä niin joukkueenjohtajana kuin pätevänä taistelijana. Kun esikunta saa vihiä Rogersin kyvyistä rintamalla, Kapteeni Amerikasta tulee varieteetaiteilijan sijasta todellinen sotilas, joka iskee natseihin herranpelkoa käsin poimitun ryhmänsä avulla.

Jokaisella supersankarilla on myös oma nemesiksensä. Kapulla se on Punakallo (Hugo Weaving) , Rogersille voimansa antaneen seerumin tehon toinen todiste. Punakallolla on superpahikselle luontaisesti suuremmat kuviot mielessä kuin Kolmannen Valtakunnan turhat haihattelut, joten mies irtautuu natseista perustaakseen oman, käytännössä suoraan natseihin rinnastettavaksi tarkoitetun Hydra-armeijansa.

Siinä missä näyttelijätyöstä erottuu edukseen ainoastaan Evans sekä Kapun mielitiettyä esittävä Hayley Atwell, ohjaaja Joe Johnston tietää mitä tekee. Captain America: The First Avenger ei ole hahmokeskeinen draama vaan itsetietoinen pulpseikkailu, jossa painotus kuuluukin olla menolla ja meiningillä. Raina onnistuukin ottamaan sarjismaisesta asetelmastaan kaiken irti: lavastus, puvustus ja väritys tukevat kaikki wanhojen sarjakuvien tunnelmaa.

Lasertykkejä ja räjähdyksiä, uhkarohkeita commandoiskuja sekä pseudonatseja! Miten tästä voisi olla pitämättä?