Paul W.S. Anderson on omalaatuinen ohjaaja jonka elokuvat eivät koskaan ole suurta taidetta, mutta niissä on omanlainen seikkailullinen väreensä joka kutsuu katsomaan ne useampaankin kertaan. Herra ohjaajalla on silti ikävä tapa siirtyä ensimmäisen osan jälkeen tuottajanpallille, eivätkä tulokset koskaan yllä alkuperäisen tasolle.
Tämä on käynyt myös Death Race 2:n tapauksessa. Andersonin tilalle puikkoihin on tullut Roel Reiné ja kaljupääosassa on Stathamin sijaan hieman karismaköyhä Luke Goss. Ensimmäisestä osasta mukana ovat vain Robin Shoun 14K sekä Fred Koehlerin Lists, mutta näyttelijäkaartiin on tuotu tiettyä tukevuutta lisäämällä soppaan mukaan Sean Beanin lisäksi kestosuosikit Ving Rhames ja Danny Trejo.
Leffan tapahtumat pyörähtävät käyntiin kun Lucas (Goss) jää kiinni Kanen (Bean) keikalla, ja joutuu moderneja gladiaattorimatseja järjestävään vankilaan. Kane uskoo Lucasin lavertelevan, ja julkistaa palkkion tämän päästä samaan aikaan kun pieksennöistä keksitään johtaa ralliversio parempien katsojalukujen toivossa. Lucas päätyy tutun Mustangin ratin taakse, ja tämän oma ralli kohti Frankensteinin roolia alkaa.
Tarinassa on lupausta, mutta liian suuri osa elokuvasta kuluu perinteisen rikos/vankilaleffan konventioiden parissa. Itse kuolonrallille ei jätetä kovinkaan paljoa aikaa, ja vaikka ykkösestä tutut autot tekevät siinä paluun, on meno nyt jotenkin muovista ja löysemmin leikattua. Se välittömyys ja vauhti jotka tekivät ykkösestä hauskan rymistelyn loistavat paljolti poissaolollaan, eikä aiheesta yksinkertaisesti saada yhtä paljon irti. Edes Danny Trejo ei ole normaali energinen itsensä.
Kyseessä on siis perinteinen Anderson -jatko-osa; ei niin hyvä kuin ensimmäinen, muttei nyt tyystin kauheakaan. Tästä ei varmasti muista kuukauden päästä enää paljoakaan, mutta eipä myöskään harmita että tuli katsottua.
