Jos Kim Chapiron olisi halunnut olla hieman rehellisempi nimetessään elokuvaansa, tuntisimme sen nyt tittelin Scum: USA alla. Se nimittäin on jotakuinkin kaikkensa velkaa tälle Alan Clarken 70-lukulaiselle klassikolle, ja lainaa siitä osia tavalla jota jotkut kutsuisivat plagioinniksi.
Dog Pound keskittyy seuraamaan kolmen nuoren rikollisen matkaa nuorisovankilan koneiston lävitse. Elokuvassa ei ole hyviä eikä pahoja hahmoja, jos perinpohjaisen kliseistä pahista ei oteta huomioon, vaan kaikilla on omat pienet ja suuremmat ongelmansa, olivat nämä sitten vankeja tai vartijoita. Rainassa onkin nähtävissä sitä samaa kritiikkiä järjestelmää kohtaan, mitä Scum osoitti aikanaan Britannian borstaalijärjestelmälle.
Toisin kuin Scum, Dog Pound kärsii irtonaisten kohtausten syndroomasta, ja vaikka se on vain 90 minuuttia pitkä, tuntuu sen rakenne aavistuksen löysältä. Nuoret näyttelijät tekevät silti oivia suorituksia läpi elokuvan, ja juuri tässä joukossa onkin paljolti sen pelastus.
Tässä elokuvassa ei ole ainuttakaan ns. Hollywood-kasvoa. Nekin näyttelijöistä jotka ovat koristaneet mukavampia elokuvia ja televisiosarjoja on tässä meikattu vastaamaan nuorisovankilan tunnelmia, eikä tällaista näppyjen ja ihottumien kirjoa yleensä nähdä kuin aknemainoksissa. Tämä on yksipuolisesti positiivinen asia, koska stereotyyppiset näyttelijävalinnat olisivat tappaneet tämän elokuvan tyystin.
Vaikka näyttelijäsuoritukset ja viesti ovatkin kohdallaan, ei Dog Poundissa ole ainuttakaan omaperäistä kohtausta tai dialoginpätkää. Kaikki on nähty aiemmin toisissa elokuvissa, ja viimeiset 15 minuuttia on käytännössä kopioitu Scumista, joten tässä kontekstissa elokuva ei yllä kovinkaan korkeille pisteille. Jos genre ei ole muuten jo tuttu, voi tämä silti olla ajattelunaihetta tarjoava tuttavuus.
