Toinen kausi oli Erikoisjoukkueelle laskua onnistuneesta ensimmäisestä kaudesta, mutta kolmannella nähtiin matalimmat katsojaluvut koskaan. Tämä epäilemättä johtui sarjan omaksumasta tavasta pilata edellisen kauden lopetus aina seuraavan alkaessa, joskaan se ei tässä tapauksessa ollut niin brutaali.
Kolmas kausi tuo kieltämättä uudenlaista intensiteettiä mukaan meininkeihin tiedustelupalveluidenvälisten valtataisteluiden muodossa. Viholliset tulevat nyt pommien ja tarkka-ampujien lisäksi tutkintapyyntöjen ja valtakirjojen muodossa, joka tekee jaksoista vaihtelevampia.
Kausi tuo mukanaan myös uusia naamoja, joskin täytyy sanoa että nämä ovat juurikin tätä: naamoja. Näiden alta löytyvät persoonallisuudet ovat nimittäin aika lailla täsmälleen samoja kuin sarjasta poisjääneillä hahmoilla. Kemiat pysyvät siis tuttuina, nimet vain ovat muuttuneet.
Erikoisjoukkue oli sarjana yleisen muutoksen vallassa tämän kauden aikana, ja se näkyy yleisenä epätasaisuutena. Hirvittävimpänä aallonpohjana nähdään Andy Serkisin tähdittämä jakso, jolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä sarjan yleisen aiheen tai fiiliksen kanssa. Suoraan sanottuna se vaikuttaa jonkun rutiinipoliisisarjan kirjoittajien roskakorista pihistetyltä. Onneksi tälle löytyy myös vastapainoa.
Vaikka tämä ei siis olekaan sarjan vahvinta materiaalia, viihtyy sen parissa paria poikkeusta lukuun ottamatta. Valitettavasti Scanbox on jättänyt myös tämän kausipaketin vaille niitä runsaita ekstroja, jotka brittiversiosta löytyivät.
