Nyt jälkiviisaina tiedämme, ettei Irakilla ollut joukkotuhoaseita. Sillä verukkeella Yhdysvallat kuitenkin hyökkäsi vuonna 2003 ja asian piti olla aivan varma. Tähän ristiriitaan Fair Game antaa mielenkiintoisen ruohonjuuritason näkemyksen.
CIA:lle työskentelevä työryhmä ei saa selville mitään tukea väitteille, joiden mukaan Irakilla olisi ydin- tai joukkotuhoaseita. Uutisista tiedusteluagentit kuitenkin huomaavat, että joku syöttää Valkoiselle talolle väärää tietoa. Tästä alkaa vajaan kahden tunnin mittainen kiristyvä draama. Kuka vuoti minkä tiedon ja kenelle? Mitä tiedosta olisi pitänyt tulkita? Kuka valehteli ja miksi?
Dialogia on suorastaan hurja määrä, mutta se sopii täydellisesti käsiteltyyn aiheeseen. Valitut näyttelijät on maskeerattu varsin arkisen näköisiksi, ja syy selviää lopputekstien aikana. Tiedustelusodan keskiössä olleet ihmiset olivat oikeasti varsin arkisen näköisiä. Mielenkiintoinen huomio on sekin, kuinka modernissa konfliktissa saatetaan sotia aavikon sijaan lehtien palstoilla ja TV-ruudussa.
Fair Game havainnollistaa elokuvan keinoin, miten väärin tulkittu tieto saattaa muuttaa maailmaa. Yksi pieni asia johtaa toiseen, ja lopulta vyöryvää lumipalloa ei hallitse kukaan. Historiasta löytyy paljonkin vastaavia esimerkkejä, mutta Fair Game muistuttaa katsojalle, että niin voi käydä myös nykyään.
