Furiosa: A Mad Max Saga (4K) ei pärjää edeltäjälleen

George Miller toi 1980-luvun apokalyptisen maailmansa näyttävästi takaisin kaikkien ihailtavaksi kymmenisen vuotta sitten elokuvalla Mad Max: Fury Road (2015). Vaikka itse pidin elokuvan tarinaa pahasti kitukasvuisena, huikeaa visuaalisuutta ei käynyt kieltäminen ja muiden tavoin jäin mielenkiinnolla odottamaan jatkoa. Yhdeksän vuoden odotus on nyt ohi, kun Miller hyppäsi taas erämaautopiansa rattiin ja kaahasi teattereihin elokuvalla Furiosa: a Mad Max Saga. Kädenlämpöisen vastaanoton elokuvateatterissa saanut elokuva on kurvannut nyt kotisohvalle ja on valmis tuomioon.

Nimestään huolimatta Mad Max itse ei enää ole elokuvan tarinassa mukana. Furiosa: a Mad Max Saga on esiosa Fury Roadille ja kertoo Furiosan (Anya Taylor-Joy) syntytarinan. Jo lapsena vanhemmistaan ja heimostaan erilleen joutunut Furiosa tukeutuu kekseliäisyyteensä ja päättäväisyyteensä selviytyäkseen brutaalissa ydinsodan jälkeisessä joutomaassa, jossa kuolema odottaa moninaisin muodoin.

Elokuvan tarina on selkeä ja ehyt. Kerronta on huoliteltua ja tilanteet kehittyvät rauhassa jättäen aikaa tunnelmoinnille. Toimintakohtauksilla vauhditetaan menoa, jottei tylsiä hetkiä pääse ilmaantumaan ja persoonallisella maailmankuvalla ruokitaan katsojan uteliaisuutta siitä, mihin suuntaan elokuva etenee siitäkin huolimatta, että loppuratkaisu on tiedossa ainakin edellisen elokuvan nähneille.

Anya Taylor-Joy kannattelee elokuvan pääosaa uskottavasti. Reippaalla asenteella karun maailman kutsuun vastaavasta Furiosasta kumpuaa sopivan alkukantaista räyhäasennetta tasapainottamaan enkelimäistä ulkonäköä. Taylor-Joyn kehonhallinta istuu hyvin vähäsanaisen Furiosan fyysiseen reagointiin ympäröivän maailman tapahtumiin. Chris Hemsworth Dementuksena on toisaalta vähintäänkin mielenkiintoinen valinta niin sanotun pääpahiksen rooliin. Pitkien hiuksien ja naurettavan epäaidon nenäproteesin avulla Hemsworthin sankarillinen ulkonäkö on saatu piilotettua varsin hyvin. Dementus ei ole tyypillinen pahis, jota pelätä, vaan uhoamisen alta kuoriutuu epävarma ja jopa vähän ressukkamaisen rikkinäinen mies, jonka aivoituksista on hieman vaikea saada kiinni. Samalla kuitenkin kiinnostaa nähdä, mitä hän seuraavaksi tekee. Harmillisesti hahmojen keskinäinen kemia jää kuitenkin hieman laimeaksi. Furiosa: a Mad Max Saga on siitä mielenkiintoinen elokuva, että yksi sen pääosista on itse maailma. Pitkälle mietitty apokalyptinen erämaa elää hyvin omaperäistä ja korutonta elämää, mutta persoonallisen värikkäästi. Onkin hyvä, että tälle panostukselle on jätetty sopivasti aikaa, jotta katsoja pääsee uppoutumaan sen kiemuroihin. Vaikka Mad Max -maailmaan on aina kuulunut tietynlainen kieroutunut pervoilu, on sitä pidetty sopivasti aisoissa taka-alalla. Furiosassa sille annetaan lievästi enemmän jalansijaa, joka vie tarinaa jo varsin ilkeään suuntaan. Elokuva ottaa myös aikaisempaa enemmän vapauksia sekoilussa ja pelleilyssä lähinnä Hemsworthin osalta, mikä ei ainakaan itseeni uponnut ollenkaan.

Huoliteltu maailmanlopun jälkeinen elämä kuvataan elokuvassa näyttävästi. Viimeisen päälle tyylitellyt kuvat, joita tehostetaan rohkeasti auringon poltteella ja vahvoilla värien leikittelyllä, luovat tyylikkään ilmeen Furiosalle. Harmillisesti omaperäinen jälki ja rikas maailma kärsivät natiivin 4K-tarkkuuden myötä liian selkeästä studiokuvauksesta ja heikkolaatuisesta kuvakompositiosta. Erityisesti taustaan nähden väärin valaistut kohteet oikein hyppäävät irti kuvasta ja vievät jatkuvasti pohjan hienosti rakennetuista toimintakohtauksista epäuskottavuudellaan. Elokuvan visuaalisuus kokee yksinkertaisesti devalvaatiota aikaisemman elokuvan ylivoimaisesta hienoudesta. Vaikka Furiosassa on muutama huomiota herättävän tyylikäs kohtaus, ei se onnistu kokonaisuutena yllättämään kertaakaan Fury Roadin ilotulittelun vanavedessä. Hurjimmatkin stuntit tuntuvat jotenkin yllätyksettömältä ja tavanomaiselta, vaikka visuaalisuudessaan pesevätkin pöytiä suurimmalla osalla nykypäivän elokuva-annista. Tämä on sinänsä surkuhupaisaa, sillä Furiosan lopputekstien aikana näytetään pätkiä Fury Roadista, mikä näyttää jokaisella kuvallaan huomattavasti uskottavammalta, tyylikkäämmältä ja orgaanisemmalta kuin yksikään Furiosan kohtaus. Ehkä edellinen Mad Max vain langetti liian pitkän varjon ja nosti odotukset tappiin.

Toinen Furiosan ilmeessä tökkivä asia ovat heikot tietokone-efektit. Osa taustalle luoduista hahmoista liikkuu koomisen sarjakuvamaisesti kuin Titanicin kannella konsanaan. Täytyy kuitenkin mainita, että natiivilla 4K-tarkkuudella elokuvan terävä kuva on upeaa seurattavaa ja HDR-efektit nostavat elokuvan värikkään maailman hienosti täyteen loistoonsa, mutta jättävät kirkkaasti valaisevat elementit hitusen vaisuksi.

Ääniefekteissä esiin nousevat monimuotoiset moottorit. Ajoneuvojen pörinät, säksätykset ja pauhaukset välittyvät tyylikkäästi ympäri kotisohvaa antaen näille aivan oman elämän. Ja vaikka elokuvan musiikki onkin lähinnä pahaa enteilevää rummuttelua, on säveltäjä Tom Holkenborg selvästi kuunnellut Hans Zimmeriä inspiraatioksi antamaan sielukkuutta elokuvan tunnevetoisiin kohtiin etnisillä hoilailuilla ja kaihomielisillä sävellyksillä.

Furiosa: a Mad Max Saga rakentaa tarinankerronnalliset palikkansa edellisosaansa paremmin, mutta samanaikaisesti jää visuaalisesti tämän huikeaan varjoon, eikä onnistu yllättämään oikeastaan yhdelläkään kohtauksella. Omaperäinen postapokalyptinen aavikkomaailma kuitenkin onnistuu edelleen kiehtomaan ja siitä osataan tuoda esiin uusia puolia. Hahmot istuvat hienosti luotuun maailmaan, mutta klassista Mad Maxia tulee ikävä, eikä yksittäinen kohtaus tämän seurassa ole riittävästi. Joka tapauksessa en ymmärrä elokuvan vaimeaa vastaanottoa, sillä ei tämä kokonaisuutena juurikaan kalpene klassikkona ylistetylle edellisosalleen. Laadukas julkaisu pitää huolen, että elokuvan pääsee kokemaan näyttävimmällä mahdollisella tavalla. Elokuvan 4K-julkaisuun on saatu pakattua yllättävän monta dokumenttia lisämateriaalina elokuvan tekemisestä, jotka pääsevät pintaa syvemmälle omaperäisen maailman ja sen värikkäiden hahmojen tekoprosessista.