Vaikka elokuvassa onkin muutamia auteur-tyylisiä piirteitä, Histoires de la Nuit (The Birthday Party) on täysin päinvastainen kuin mitä yleensä odotettaisiin Cannesin elokuvajuhlien kilpailusarjan elokuvilta. Sillä kyllä, Léa Mysiusin uusin teos (sovitus Laurent Mauvignierin samannimisestä kirjasta) herättää muutamia mielenkiintoisia pohdintoja ihmisluonnosta ja luottamuksen arvosta, ja useissa näkökohdissa on kulttuurinen ulottuvuus, mutta kyseessä on pääosin nopeatempoinen, tiivis jännitystrilleri, jossa hahmojen identiteetit ja tulevat tapahtumat pitävät katsojan varpaillaan. Tämä ei välttämättä ole huono asia (se oli itse asiassa raikas tuulahdus festivaalilla), ja elokuva täyttää tarkoituksensa suurimman osan ajasta.
Elokuva onnistuu rakentamaan jännitystä kohtuullisesti joissakin kohtauksissaan, ja ranskalainen maaseutuympäristö antaa kokonaisuudelle ainutlaatuisen ilmeen ja tunnelman. Se ei ole yksinkertainen, sillä se kätkee hihassaan muutaman tervetulleen käänteen, ja siinä on hyvin henkilökohtainen huumorintaju, joka saa katsojan nauramaan tehokkaasti hyvin hermostuneella ja häiritsevällä tavalla. Se tuntuu kuitenkin joissakin suhteissa myös hieman halvalta, ja sen loppu, vaikka se narratiivisesti toimikin, tuntui toteutukseltaan kömpelöltä.
Yksi minua henkilökohtaisesti eniten ärsyttäneistä seikoista liittyi äänisuunnitteluun, erityisesti tylsään, toistuvaan taustamusiikkiin ja hyvin yksinkertaisten, vanhentuneiden äänien käyttöön erittäin kovalla äänenvoimakkuudella miksauksessa, jolla yritettiin lisätä järkyttävyyttä. Histoires de la Nuit on paljon parempi silloin, kun hahmot itse rakentavat jännitystä vuoropuhelun kautta, ja se muistutti minua toisinaan Tarantinon tyylistä, vain edellä mainitulla eurooppalaisella vivahteella.
Nämä hahmot toimivat suurimmaksi osaksi hyvin, ja näyttelijät Hafsia Herzi (Nora), Bastien Bouillon (Thomas), Benoît Magimel (Franck) ja Monica Bellucci (Cristina), sekä lupaava murrosikää edeltävä lahjakkuus Tawba El Gharchi, joka on enemmän kuin päähenkilö, vaan vakuuttava yhdistävä tekijä heidän kaikkien välillä. Pidin pariskunnan (Nora ja Thomas) kehityskaaresta: aviomies muuttuu vähitellen entistä kiehtovammaksi ja ironisemmaksi versioksi itsestään, kun taas vaimo välittää omalaatuista tuskan, vakavuuden ja salailun tunnetta. Belluccin palkkaaminen sivurooliin (naapuritaiteilijana) sisältää kuitenkin ilmeisiä riskejä, sillä hän varastaa selvästi huomion useissa kohtauksissa tyypillisellä stoicismillaan ja syvällisemmällä ilmaisukyvyllään. Franck saa myös veljensä näyttämään keskinkertaisilta, mutta kolmikko sopii elokuvan tunnelmaan hyvin.
Kun tilanne väistämättä kärjistyy ja mysteeri pysyy hyvin salassa jonkin aikaa, se, mikä vaikutti aluksi yksinkertaiselta kiristystarinalta, muuttuu henkilökohtaisemmaksi kokemukseksi myös katsojalle, ja se on ehkä tämän elokuvan suurin saavutus, vaikka se ei yritäkään mitään erityisen uutta tai vaikuttavaa. Elokuva asettaa perhesiteiden käsitteen koetukselle ja käsittelee lunastusta ja syyllisyyttä, ja kun juoni mutkistuu, se on myös hyvin mitoitettu. Loppujen lopuksi kyseessä on kelpo trilleri, jota en kadu katsoneeni, vaikka sen kömpelö ratkaisu heikentääkin elokuvan jättämää jälkimakua.
