Ridley Scottin ohjaama verkkainen draama House of Gucci perustuu kirjaan, joka kertoo eriskummallisen tarinan italialaisesta Gucci-suvun samaa nimeä kantavasta yrityksestä. Mukana on mittava ja maineikas näyttelijäkaarti, mutta niitä Oscar-palkintoja on lähdetty hakemaan turhan läpinäkyvästi.
Vuonna 1978 italialaisen mahtisuvun nuori Maurizio Gucci (Adam Driver) on asianajajan urasta haaveileva opiskelija. Hän tapaa kuin sattumalta Patrizia Reggianin (Lady Gaga), joka salamannopeasti haistaa nuoressa miehessä mahdollisuuden huimaan sosiaaliseen ja taloudelliseen nousuun. Reggiani ei luovuta, ennen kuin on päässyt naimisiin nuoren Guccin kanssa. Aikaa myöten vaimo haluaa entistä enemmän päätösvaltaa suvun liikeasioihin, ja lopulta tilanne kärjistyy rikolliseksi toiminnaksi.
Parasta koko elokuvassa on sen näyttävä puvustus ja nimekäs näyttelijäkaarti. Edellä mainittujen ohella rooleissa nähdään muun muassa Al Pacino, Jeremy Irons, Jared Leto ja Salma Hayek. Ammattitaidosta ei siis ole puutetta, ja yllättävän hyvin paremmin laulajana tunnettu Lady Gaga sopii muun joukon jatkoksi. Ongelmana alusta loppuun asti on, että kaikki näyttelijät puhuvat englantia stereotyyppisesti italialaisittain murtamalla. Ratkaisu tuntuu täysin keinotekoiselta ja epäonnistuneelta. Joko heidän olisi pitänyt puhua aidosti italiaa, tai sitten vain rehellisesti sitä englantia enempiä kikkailematta. Mukana on niin ikään ajoittaista ylinäyttelemistä, millä ehkä on tarkoitus havainnollistaa italialaista teatraalisuutta ja temperamenttia. Kaiken kaikkiaan toteutuksesta huokuu halukkuus päästä esille Oscar-gaalassa. Se ei ole huono asia itsessään, mutta liian läpinäkyvänä se silti häiritsee katsomiskokemusta.
Puvustus on aihepiiri huomioiden erittäin näyttävää jopa siinä määrin, että samassa kohtauksessa tavallisesti pukeutunut henkilöhahmo näyttää siltä kuin ei kuuluisi samaan elokuvaan. Vastakohta tällaisen "alipukeutumisen" kanssa on todellakin niin suuri. Maisemat ovat leimallisen italialaisia, ja kaikesta huokuu rikkaus ja asema. Moinen on tietenkin ollut tarkoitus. Ajoittain tulee selväksi se, että kuuluisa sukunimi voi olla myös kirous, vaikka useimmiten siunauksen puolelle jäädään.
Lisämateriaaleja ei ole lainkaan, ja pidän sitä hyvänä asiana. Kestoa on yli kaksi ja puoli tuntia, ja lopputekstien rullatessa kaikki on jo kerrottu. Lisämateriaalit tuskin olisivat tuoneet mitään erityistä jo nähdyn elokuvan päälle. Kyllähän tämän kertaalleen katsoo, mutta muutaman vuoden päästä en varmaankaan edes muista rainaa nähneeni.
