Jurassic Park / World -sarja on saavuttanut seitsemännen elokuvansa. Nyt ollaan Episode VII:ssä, ja neljä elokuvaa on saatu vain kymmenessä vuodessa. Se on paljon, mutta Universalin onneksi ne ovat olleet menestyksekkäitä. Kriitikoiden vastaanotto on ollut vaihteleva, mutta fanit sen sijaan ovat olleet pääasiassa tyytyväisiä... viimeiseen - Jurassic World Dominioniin - saakka, joka oli lian iso, pitkä, liian sekava, sisälsi liikaa henkilöhahmoja ja sivujuonia, runsaasti fanien suuntaan kumartamista ja joitakin hulluja ideoita, mutta epäonnistui pahasti toteutuksessaan. Jurassic World Dominion oli askel pois ruodusta, ja käytti loppuun sen luottamuksen sarjaa kohtaan jopa kovimpien Jurassic Park -fanien mielissä. Universal ja Steven Spielberg aikoivat aloittaa kaiken alusta, ja oli selvää, että nyt tarvittiin uudenlainen lähestymistapa niin tarinaan, tyyliin kuin mittakaavaankin.
Mutta katsottuani Jurassic World: Rebirthin... on sanottava, että täytyy harkita uudelleen mielipidettäni Dominionia kohtaan. Kaipaan Colin Trevorrow'ia. Niin, kaipaan JA Bayonaa eniten, hänen otettaan ja ihmettelyään, mutta hän on aina oleva vieraileva ohjaaja välielokuvalle Jurassic World -trilogiassa. Mutta Trevorrow ja käsikirjoittaja Derek Connolly saivat hyvän idean: selkeä, kunnianhimoinen ja rohkea idea, missä sarja tarjoaisi jotain erilaista kuin Spielbergin mestariteos, varmaankin huonompaa, vääjäämättä huonompaa, mutta jännittävää ja oman arvon tarjoavaa.
Jurassic World: Rebirth tehtiin nopeasti 18 kuukaudessa, eikä se ota paineita. Käsikirjoitus, joka tehtiin kauan ennen ohjaajan pestaamista, oli pyyntö David Koeppille, veteraanille ja lahjakkaalle käsikirjoittajalle, kyllä, mutta myös toimeksiantojen perässä juoksu johtajille, joiden uralla on sellaisia moderneja klassikoita kuin Jurassic Park, Mission: Impossible, Spider-Man ja Panic Room, mutta myös unohdettavia kaupallisia elokuvia kuin Angels & Demons, Jack Ryan: Shadow Recruit ja The Mummy vuodelta 2017. Tai kaksi viimeisintä Indiana Jonesin elokuvaa... toisin sanoen ei sellaista, jonka odottaisi tuovan sarjaan uutta energiaa tai paljoakaan intohimoa (tai minkäänlaista intohimoa), mutta pätevä ja riittävä käsikirjoittaja, joka tarjoaa kunnianarvoisan tittelin, mutta ei varmaankaan ole mukana jatko-osassa, ellei häntä sitten sellaiseen pyydetä.
Itse asiassa laajalti raportoitiin, että David Leitchia oli pyydetty ohjaajaksi, mutta hän kieltäytyi, koska hänelle ei annettu tarpeeksi luovaa liikkumavaraa. Sen sijaan valittiin Gareth Edwards, joka tunnetaan taidostaan kuvata aidossa (ja trooppisessa) ympäristössä kera runsaiden digitaalitehosteiden, kauniista kuvauksestaan... eikä sitten juuri muusta.
Jurassic World peruuttaa vanhoille jäljille
Tuloksena on, että Jurassic World: Rebirth tuntuu isolta askeleelta takaisin perusteisiin: hyvin yksinkertainen tarina, joka sijoittuu alusta loppuun samalle alueelle yksi dinosaurusjahti toisensa perään, eikä siinä välissä ole mitään kiinnostavaa kerrottavaa. Sen vuoksi miten juoni alkaa, tuntuu elokuva kuin uusiksi tehdyltä The Lost World: Jurassic Parkilta, mutta ilman niitä mahtavia jaksoja, jotka Spielberg rakensi, vaan paluulta Jurassic Park 3:n alueelle.
Monelle moinen on suorastaan siunaus. Itse asiassa Jurassic Park 3 on 90 minuutin kestollaan melkein improvisoitu kuvauksien aikana kokonaan, ja on päätynyt uudestaan arvioinnin kohteeksi lähtökohtana siitä, millainen Jurassic Park -elokuvan pitäisi olla: lyhyt, yksinkertainen ja kera joidenkin henkilöhahmojen, ja runsaiden dinosaurusten.
En ole samaa mieltä, mutta se on minun kantani, ja olen varma, että monet katsojat kokevat Jurassic World: Rebirthin virkistävänä siinä mielessä, että ehdottomasti siksi, kuten olen samaa mieltä, että Trevorrow päästää mopon lähtemään käsistä: hullut sivujuonet, kuten Maisie Lockwood ihmiskloonina Fallen Kindgomissa (joka myöhemmin tehdään uudelleen Dominionissa), Lewis Dodgsonin uudelleenesittely Michael Crichtonin romaanista, ja kaikki ne heinäsirkat...
Elokuvasarjan vieminen takaisin alkuun oli, paperilla, oikea ratkaisu: keskittyä hurmioon, säikyttelyyn ja takaa-ajoihin suurimmaksi osaksi uusien dinosauruksien voimin, joita kukaan ei ollut aiemmin nähnyt ennen kuin sotketaan mukaan vanhoja suosikkeja, joita fanit edelleen muistavat. Se on kauniisti kuvattu, se on selvä, joskin olen edelleen sitä mieltä, että se on monta askelta Bayonan työtä jäljessä Fallen Kingdomista, joskin se näyttää luonnollisemmalta ja vähemmän keinotekoiselta kuin Jurassic World ja Dominion.
Mutta en voi antaa anteeksi, miten vähän yritystä on laitettu tähän, ja miten vähän on välitetty jatkuvuudesta, melkein kuin toistettaisiin ne huonot käytöstavat, jotka JJ Abrams teki Star Wars Episode IX:ssä, kokonaan poistaen kaiken, mitä Trevorrow, Connolly ja Emily Carmichael keittivät kokoon kolmessa elokuvassa: se että elämä löysi keinon ja dinosaurukset ja ihmiset aikoivat elää rinnakkain.
Tässä elokuvassa suurin osa dinosauruksista ovat kuolleet, ja ainoat jäljelle jääneet ovat jossain päiväntasaajan paikoissa... mukaan lukien trooppinen saari... joka sattuu olemaan se paikka, jossa on toinen hylätty InGen-laboratorio, josta kukaan ei ole aiemmin kuullut. Kuulostaako tutulta? On kuin elokuvasarja pakittaisi takaisin alkuperäiseen ajatukseen häntä koipien välissä, aivan kuin omaperäisyys olisi ollut kiellettyä David Koeppilta. Ensimmäistä kertaa minä, dinonörtti, alan olla väsynyt elokuvasarjaan: Jurassic World -trilogia on uskollinen sille, mistä sarja tunnetaan (dinosauruksista jahtaamassa ihmisiä), mutta yritti kuitenkin jokaisella osallaan tarjota jotain uutta. Nyt vain kerrotaan sama tarina uudelleen.
Mitä Jurassic World: Rebirth tekee väärin
Mutta... olen tietoinen, että olen tuplasti ristiriitainen. Ensinnäkin kuulostan katkeralta fanilta tuomitsemassa elokuvaa, koska se ei vastannut odotuksiani. Toisin sanoen tuomitsen, mitä se ei ole sen sijaan, että katsoisin, mitä se on. Ja toiseksi tiesin jo valmiiksi kaiken ennen elokuviin menoani: kiirehditty tuotanto, luovat erimielisyydet, elokuvan juoni... Silti elättelin toivoa että, huolimatta tunteesta mennä siitä, missä aita on matalin ja vähiten kiinnostava, he pystyisivät silti tekemään vahvan elokuvan. Oikea ongelma, se syy, miksi mielestäni tämä elokuva epäonnistuu, ei ole se, että siitä ei puutu ainoastaan omaperäisyyttä, vaan myös jännitystä. Mukana on, minusta tuntuu, vähemmän dinosauruksia kuin ennen, ja melkein ainutkaan niistä ei ole mukana kohtausta enempää, ja näin ne tuntuvat videopelin pomovastuksilta eivätkä aidoilta henkilöhahmoilta, joista voisi aidosti välittää (edes vähän), mitä tapahtuu joskus muissa elokuvissa.
Ihmiset ovat parannus... osittain. Scarlett Johansson tuo mukaan isosti tähtipölyä tunnustautuneena Jurassic Parkin fanina, puhui dinosauruksista haastatteluissa ja markkinointikampanjoissa, ja on ollut niitä parhaita osia koko elokuvassa. Hän esittää entistä sotilasta, joka saa tehtävän johtaa joukkoa dinosauruksien täyttämälle saarelle Jonathan Baileyn kanssa, joka on paleontologi, joka rakastaa dinosauruksia ja on hyvinkin pidettävä päähenkilö, joskin mukana on harmillisen vähän hahmonkehitystä. Mahershala Ali esittää toista sotaveteraania, ja on kaveria Johanssonin hahmon kanssa... ja siinä se onkin sitten pääosassa oleville ihmishahmoille.
Ihan hyvä paperilla, mutta he kehittyvät vähän jos lainkaan, sillä he joutuvat jakamaan ruutuajan yhden koskaan vähiten kiinnostavista perheistä elokuvissa. Erillään asuva perhe saarella, jolla on oma rinnakkainen seikkailunsa, ja joka rikkoo rytmityksen täydellisesti. Katsoja kokee, ettei ole käyttänyt tarpeeksi aikaa pääosan esittäjien kanssa, että elokuva pilasi yhden käsikirjoituksen hyvistä asioista, koska oli pakollista laittaa siviilejä vaaran tielle uhan tunnelman luomiseksi, vaikkakin, lasten vuoksi, tiedetään, että hyvinhän se lopulta menee. He eivät tuo mukaan yhtään mitään.
Eivätkä kaikki toimintajaksot toimi yhtä hyvin. Mosasaurus, jolla oli vain lyhyitä välähdyksiä World-trilogiassa, lopultakin saa oman ison toimintakohtauksensa kera Spinsauruksen, joka on tehty tieteen mukaiseksi, mutta heidän aikansa ruudulla on hyvin lyhyt. T-Rex tekee paluun jaksolla joella, joka tekee paluun alkuperäisen Jurassic Parkin käsikirjoituksesta, ja on yksi elokuvan parhaita (kyllä, yksi elokuvan parhaista ideoista on kierrätetty idea myös). Mutta kun ensin on käytetty niin paljon aikaa elokuvan linkittämiseen kauhun kanssa, huomasin jännityksen puutteen loppuratkaisua lukuun ottamatta. Ja kohtaus kera Titanosauruksen kopioiden alkuperäisen Jurassic Parkin musiikkia Brachiosauruksesta... toinen kopiointi siitä, mitä on jo tehty aiemmin, eikä kovinkaan vakuuttavalla tietokoneanimaatiolla. He jopa saavat vauvadinon, koska oli pakko, mikä jo tehtiin Camp Cretaceous -sarjassa. Ja, sikäli kuin pystyn sanomaan, ei ainuttakaan oikeaa nukkeanimaatiota käytetty lopullisessa elokuvassa. Moinen on sääli, sillä niitä on aina hauska katsoa, vaikka ne vetävätkin huomiota puoleensa.
Jos kuulostan pettyneeltä isältä johtuu se siitä, että minusta he aidosti ovat yrittäneet hyvin, hyvin vähän Jurassic World: Rebirthissa. Minusta elokuvasarjassa on paljon ainesta tarinankerronnan osalta: dinosaurukset vapaana kulkemassa Maassa, sellaisesta voisi kertoa paljonkin erilaisia tarinoita kaikenlaisissa paikoissa. Sen sijaan Rebirth ottaa kaiken aineksensa, heittää ne roskiin ja tekee saman elokuvan uudelleen, mutta ilman henkilöhahmoja, jännitystä tai yllätyksiä, jotka tekivät alkuperäisestä niin hyvän.
Minulle moinen on hirveä pettymys, mutta ottaen huomioon uusimpien elokuvien saaman vastaanoton, voin ymmärtää, miksi niin tehtiin. Jos haluaa käyttää kaksi tuntia katsellen mahtavia dinosauruksia, eksoottisia postikortteja ja kuunnellen ikonista John Williamsin musiikkia ilman alkuperäistä yhteyttä, viihdyttää varmaankin Rebirth paremmin kuin viimeisimmät elokuvat. Mutta se ei ole evoluutio, se on taantumista. Ja se johtaa lopulta sukupuuttoon.
