Sviitti on kuin hävityksen kauhistus, tyhjistä pulloista on tehty pyramidi, käytävällä keekoilee kukko, vessassa väijyy aito tiikeri, Alanilta puuttuu etuhammas ja vaatekaapista löytyy vauva. Mikä pahinta, Doug on hukassa, eikä kukaan tiedä mihin tuleva sulho on jäänyt. Pahimmanlaatuisen kankkusensa kanssa kamppaillessaan kaverukset pohtivat edellisen illan tapahtumia. Etsiessään kadonnutta ystäväänsä erinäisten johtolankojen avulla kohmeloiset kumppanit kulkevat halki Vegasin, ja jokainen vastaantuleva tuntuu muistavan toverit erittäin villinä bileseurana, mutta kukaan ei tiedä missä Doug on.
Kauhea kankkunen voisi niin kovin helposti sortua lajityyppinsä tyypillisiin sudenkuoppiin ja ruveta viljelemään äijähuumoria ja painamaan rajun ryypiskelyn seurauksia villaisella. Elokuva ei onneksi tee kumpaakaan. Hiljalleen epätodellisiakin käänteitä saanut ryyppyreissu alkaa hahmottua, ja viinarallin seuraukset ovat kaikessa huvittavuudessaan painajaismaisen ahdistavia. Vai kuinka moni voi väittää ettei stressaisi siitä, että on tullut mentyä jonkun satunnaisen stripparin kanssa naimisiin, kidnapattua Triadin pomo ja varastettua Mike Tysonin tiikeri? Toki tapahtumia käsitellään ennen kaikkea komedian aineksin, mutta kaiken alla on jatkuvasti vainoharhainen ja paniikinomainen vire, aivan kuten kauheaan kankkuseen kuuluukin.
Kauhea kankkunen onkin virkistävä poikkeus ällöhuumorilla ja typerällä toilailulla ratsastavaan genreen. Sen hahmot ovat ehkä pelkistettyjä ja vähän vähemmän syvällisiä kuin voisi toivoa - etenkin Galifianakisin antaumuksella esittämä Alan on jo liiankin outo lintu - mutta jokaisesta hahmosta löytyy runsaasti tarttumapintaa ja samaistumisen kohteita. Juuri sen vuoksi rappioreissu Vegasiin tuntuukin niin osuvalta, sekä huumorinsa että ahdistavuutensa osalta. Kauhea kankkunen on ilkeä komedia, ja oikein nautittava sellainen.