Kingdom of the Planet of the Apes käsittelee jo aiemmin pohdittuja teemoja

Apinoiden planeetta on Pierre Boullen romaani vuodelta 1963. Tarina sovitettiin elokuvaksi 1968, ja perässä seurasi kavalkadi jatko-osia. Vuonna 2001 tuli uusi elokuvaversio, mutta sille ei varsinaista jatkoa saatu. Sitten vuonna 2011 starttasi trilogia leffalla Rise of the Planet of the Apes, ja perässä Dawn of the Planet of the Apes vuonna 2014. Uudemman polven Apinoiden planeetta -elokuvien tarina saateltiin loppuun vuonna 2017 elokuvalla War for the Planet of the Apes.

Rahaa pitäisi kuitenkin saada edelleen, joten nyt on aika aloittaa uusi tarina rainalla Kingdom of the Planet of the Apes. Elokuva on kaikin puolin hyvin kerrottu, ja se varsinainen juoni on sekin hyvin rakennettu. Mitään erityisen valmista ei tule, sillä nyt vain asetetaan pelikenttä uusille jatko-osille. Käsitellyt teemat ovat vanhoja tuttuja, ja siksi uusi elokuva tuntuu jossain määrin tarpeettomalta.

Muutama sata vuotta on kulunut siitä, kun apinat saivat lisää älyä, ja ihmiset vastaavasti menettivät sitä mukaan lukien kyvyn puhua. Apinat ovat maapallon hallitseva laji, ja ihmiset elelevät piilossa. Kotkia kovasti suosivassa Kotkaklaanissa kasvanut Noa (Owen Teague) joutuu näkemään, kun heimon kimppuun hyökkää vihamielinen apinaklaani, ja vie kaikki orjiksi. Ympärillä heiluu myös yksi ihminen (Freya Allan), joka osaa jostain syystä puhua. Kummankin tie vie orjia hankkineen apinaklaanin pakeille, joten on varsin loogista ryhtyä yhteistyöhön.

Kaikki henkilöhahmot ovat uusia, ja tarina koetaan Noa-apinan näkökulmasta. Ihmisiä on mukana siellä ja täällä, mutta heidän merkityksensä varmaankin kasvaa vasta tulevissa elokuvissa. Tarina kulkee johdonmukaisesti ja hyvin kerrotulla tavalla alusta loppuun saakka. Kestoa on kaksi ja puoli tuntia, mikä tuntuu hieman liian pitkältä. Alkupuoliskolla käytetään runsaasti aikaa uuden maailman ja apinayhteisön elävöittämiseen, ja tästä olisi ollut varaa hieman tiivistää.

Teknisesti ja myös lavasteiden puolesta luotu maailma on uskottavan tuntuinen. Apinat todella näyttävät ja liikkuvat apinamaisesti puhetyyliä ja äännähtelyjä myöten. Maisemat näyttävät juuri siltä, millaiselta voisi odottaa sellaisen maailman näyttävän, joka on tuhoutunut satoja vuosia aikaisemmin, ja luonto on saanut paikkansa uudelleen ottaa.

Tarinallisesti herää useitakin kysymyksiä, joihin ei vastata, mutta jotka sitä vaatisivat. Miksi juuri tämä Freya Allanin esittämä ihminen pystyy edelleen puhumaan? Miksi apinat eivät ole satojen vuosien aikana onnistuneet hyödyntämään ihmisten teknologiaa sähkökeihästä enempää? Miten ihmeessä satoja vuosia kuolleena ollut bunkkeri hörähtää käyntiin ongelmitta, kun pääkatkaisijasta käännetään sähköt päälle? Jos vain antaa katsojana tarinan viedä sen ihmeemmin miettimättä, on luvassa mukavaa viihdettä. Mutta jos liiaksi pysähtyy pohtimaan tarinan koukeroita, alkaa nautinto laskea.

Apinoiden planeetan vetovoima on aina ollut siinä, että varsinaisen ryminän ja teknologisten muskelien alla on aina ollut syvällisempää pohdintaa. Kingdom of the Planet of the Apesin ongelmana on, ettei se aseta lainkaan uusia kysymyksiä. Sen sijaan katsojalle esitetään ne samat pulmat, joihin on jo omalla tavallaan vastattu aiemmissa elokuvissa. Se pinnallinen tarina kyllä jatkuu viihdyttävästi ja onnistuneesti, mutta se syvällinen taso polkee paikallaan.

Kaikesta huolimatta Kingdom of the Planet of the Apes herättää sen verran mielenkiintoa, että toivon jatkoa saatavan tulevaisuudessa.