Kingsman alkoi sarjakuvakäsikirjoittaja Mark Millarin vastareaktiona vakavaksi käyneisiin Bond-elokuviin, joissa ei enää vaikuttanut olevan sijaa 1980-luvun hassutteluille ja ihmevempeleille. Ohjaaja Matthew Vaughn innostui konseptista, ja se alkoi kääntyä elokuvaksi jo ennen kuin muste oli ehtinyt kuivua. Millar ja Vaughn ryhtyivät yhteistyöhön, jonka tuloksena oli kaksi samansukuista mutta erilaista tuotetta.
Samaa voisi sanoa Kingsman-elokuvista. Ne jakavat saman alkujuuren, mutta siihenpä yhtäläisyydet oikeastaan loppuvatkin. Nyt kun leffat on julkaistu samassa paketissa, voi niitä myös käsitellä rinnakkain.
Ensimmäinen elokuva, kokonimeltään Kingsman: The Secret Service, on pitkälle mutatoitunut versio nuoren James Bondin seikkailuista. Kypsän agentin sijasta siinä tavataan Eggsy, työväenluokkainen julli Lontoon vuokrakasarmeista, joka päätyy yläluokkaisten ikätovereidensa seuraksi arvoituksellisen Kingsmenin karsintoihin. Koska elokuva olisi muuten kovin lyhyt, löytää Eggsy lopulta itsensä myös tositoimista vaihtelevan herrasmiesmäisenä agenttina.
Leffa ei pahemmin piilottele vaikutteitaan. Musiikissa lainaillaan suorastaan häpeämättömästi Bond-sarjasta, ja dialogissakin verrataan Eggsyn tilannetta muun muassa My Fair Ladyyn, jossa alaluokan edustajasta koulitaan salonkikelpoinen seurapiirien suosikki. Lähikontaktissa mallia on otettu ehkä eniten Jason Bournesta, mutta heikommalla menestyksellä.
Kingsmanin tukipilarit ovat siis tutussa ja testatussa materiaalissa, josta on helppo ponnistaa. Uudistuminen ei kuitenkaan aina ole aivan yksinkertaista, eikä Kingsman onnistu yhdistämään kaikkia elementtejään saumattomasti. Millarille tyypilliset reunakkaat ylilyönnit seksin ja väkivallan saralla erottuvat irrallisina elementteinä elokuvan muuten hallitusta (joskin reippaasta) sävystä ja ajoittain jopa hienovaraisesta hahmotyöstä, ja ne syövät pohjan tunteikkaammilta kohtauksilta. On kuin ohjaaja ei olisi osannut päättää, minkälaista elokuvaa hän oli lopulta tekemässä.
Potentiaaliahan olisi ollut vaikka mihin, esiintyväthän elokuvassa muun muassa Colin Firth, Samuel L. Jackson ja Michael Caine. Myös nuori Taron Egerton tekee varsin kiitettävän työn Eggsyn roolissa. Dialogi on usein napakkaa ja viihteellistä, ja efektipuoli on pääosin onnistunutta.
Puutteineenkin Kingsman on kuitenkin lopulta vauhdikas seikkailu, joka voittaa katsojan puolelleen syvästi brittiläisellä meiningillä. Se ei kuitenkaan uudista genreä aivan yhtä paljon kuin se haluaisi itse uskoa.
Kolikon toiselta puolelta löytyy Kingsman: The Golden Circle. Jatko-osien pitää olla perinteisesti isompia ja kovaäänisempiä, joten mikä olisi ilmeisempää kuin suunnata katse kohti Amerikkaa, isojen ja kovaäänisten ihmisten kotimaata?
Tämä on kuitenkin Golden Circlen pahin ongelma. Kingsmanin jykevin kulmakivi on nimenomaan sen läpitunkevassa brittiläisyydessä, ja kun tämä kivi kirjaimellisesti räjäytetään tuusan nuuskaksi, jää jäljelle vain vähäisempiä, teräväreunaisia sirpaleita. Jatko-osa paljastaa myös kuinka poisheitettävinä sen tekijät pitivät eräitä ensimmäisen osan hahmoista.
Kuten lienee jo käynyt selväksi, Kultaisessa kehässä keskitytään brittiläisyyden sijasta americanaan, koska sitähän ei olla vielä nähty tarpeeksi. Kingsmenit kohtaavat jenkkivastineensa, joiden avustuksella koitetaan sitten päihittää superpahisversiota Weedsin huumeita kaupittelevasta äitimuorista.
Omaperäisyyden taso romahtaa kuin salaisen tiedusteluorganisaation päämaja ohjuskeskityksen alla, eikä fiiliksissä tavoiteta sitä punaista lankaa, joka teki ensimmäisestä osasta viihdyttävän kokonaisuuden. Kohtausten välinen liima puuttuu.
Egerton osaa onneksi vielä vanhat tanssiaskeleensa, ja keskeisempään asemaan noussut Mark Strong on suorastaan elokuvan tunteellinen ankkuri, mutta Julianne Moore vetää hommat överiksi jopa hahmona jonka pointtina on olla överi, ja Halle Berryn kannattaisi ehkä vain erottaa managerinsa.
Strongin lisäksi parhaat suoritukset nähdään Sir Elton Johnilta sekä ajoittain Pedro Pascalilta, joka on kuin uudestisyntynyt Burt Reynolds, mistä on pakko antaa pisteitä. Elokuvan ruotsalaisvahvistuksia käy lähinnä sääliksi näiden esittäessä uskottavia ihmisiä sormetusvitsien ja ihmislihamyllyjen sekamelskassa.
Golden Circle on paraatiesimerkki siitä mitä syntyy, kun luova tiimi ei itse ymmärrä mikä teki alkuperäisestä tuotteesta menestyksen. Räikeimmät aspektit ovat tietenkin tallella ja vietynä toiseen potenssiin, mutta kaikki vähäinenkin progressiivisuus on mennyttä, eikä elokuvalla ole lopulta enää minkäänlaista tunteellista ydintä, johon sen osaset suhtautuisivat millään johdonmukaisuudella. Näin se vie myös alkuteoksen helmasynnit toiselle tasolle, ja paljastaa samalla kuinka konservatiivinen se on kaiken näennäisen "uudistamisensa" takana.
Tämä tekee Kingsman-paketista huonon ostoksen. Siinä missä ensimmäinen osa on aivan katsottavaa kamaa runsaine lisämateriaaleineen, jättää jatko-osa pahan maun katsojan suuhun. Innosta piukeimmille faneille tilaisuus saada molemmat leffat samoissa kansissa voi toki olla houkutteleva, mutta kellekään muulle sitä ei voi suositella. Kannattavin vaihtoehto on katsoa ensimmäinen osa suoratoistopalveluista, joissa se epäilemättä tulee asumaan seuraavat pari vuosikymmentä.