Libanon

Vuonna 1982 Israel hyökkäsi Libanoniin raskain asein. Tässä ensihyökkäyksessä on mukana nelihenkinen panssarivaunumiehistö tukemassa joukkueellista laskuvarjojääkäreitä. Se, minkä luvataan olevan helppo siirtymä seuraavaan etappiin muuttuu hetkessä kaoottiseksi painajaiseksi, josta on mahdoton sanoa missä ollaan, missä tilanteessa ja mistä syistä?

Elokuvan tehokeino on kuvata koko hirvittävää helvettiä suoraan panssarivaunun sisältä. 90-minuuttisessa pätkässä on vain alku- ja loppusekunnit, joissa tapahtumia kuvataan tankin ulkopuolelta. Loppuaika käytetään klaustrofobiseen tunnelmointiin, jossa terästölkkiin säilötyt sotilaat rakoilevat paineen alla liitoksistaan. Ainoa yhteys ulkomaailmaan on tankin tykissä oleva tähtäin, jonka avulla voi tarkkailla hyvin pientä kaistaletta näkymistä. Se ei mitenkään riitä kokonaiskuvan hahmottamiseen, ja se on sotilaille tuskallisen selvää.

Siinä missä henkilökemioiden ja stressin kuvaaminen on erinomaisen vaikuttavaa, elokuva ei onnistu täysin vangitsemaan mukaansa. Osaltaan tämä johtuu toisistaan irrallaan olevista kohtauksista, joita sitoo toisiinsa ainoastaan muutama hassu lause, ja osaltaan myös itsetarkoituksellinen hävityksen tarkasteleminen. Vaikka elokuva ei kanna sisällään mitään poliittista kantaa, ja voisi hyvin kuvata minkä tahansa muunkin maan sotatoimia, järkyttävien näkymien kuvaaminen itsetarkoituksellisesti muuttuu helposti alleviivaavaksi paatokseksi. Libanon kiikkuu siinä rajalla.

Yhtä kaikki, Libanon kannattaa ehdottomasti katsoa. Sotaelokuva, jossa israelilaiset sotilaat tunkeutuvat vieraaseen maahan ja aiheuttavat hävitystä tietämättä edes miksi, on harvinainen herkku. Se, että tietää tapahtumien pohjaavan ohjaaja Samuel Maozin omiin kokemuksiin Libanonin sodassa antaa leffalle miellyttävän tylyn sivumaun.