Looper kertoo tulevaisuudesta, jossa aikamatkustuksesta on tullut todellisuutta myös menneisyyden asukkaille. Rikollisjärjestöt värväävät menneiden päivien palkkamurhaajia tappamaan tulevaisuudesta lähetettäviä uhreja, jotka katoavat näin näppärästi. Todistajien välttämiseksi nämä saavat lopulta myös tappaa itsensä. Tästä "luupin sulkemisesta" ansaitsee pääsyn 30 vuoden varhaiseläkkeelle, jonka lopussa odottaa matka menneisyyteen.
Tähän hieman monimutkaiseen kuvioon kuuluu myös Joe (Gordon-Levitt), joka toimii "luuppaajana". Tämä ei voi olla huomaamatta, kuinka luupit sulkeutuvat tämän ympäriltä ja työkaverit sen kuin harvenevat. Silti tämä yllättyy joutuessaan vastatusten vanhemman itsensä (Willis) kanssa. Mahtuuko sama mies samalle vuosiluvulle kahteen kertaan?
Aikamatkustus on se vaikein aihe tieteiskirjallisuudessa ja elokuvissa, koska sitä on liki mahdoton toteuttaa ilman, että jokin kohta juonesta tai teoriasta alkaa repsottaa nurkistaan. Tältä ei olla täysin säästytty Looperissakaan, mutta jos lähdetään siitä, ettei kyseessä ole väitöskirja tai opas aikamatkailuun, vaan viihteellinen elokuva, voidaan keskittyä olennaiseen.
Looper kun on yllättävän näppärä ja tiivistunnelmainen paketti. Sen lähitulevaisuudella on oma, tunnistettava ilmeensä, ja se yhdistää klassista noir-meininkiä moderniin toimintaan täysin sujuvasti. Kaikki näyttelijät ovat hyvässä terässä, ja Gordon-Levittin voisi melkein uskoakin olevan nuori Willis. Parhaan näyttelijän sekä vuoden karmivimman penskan palkinto menee kuitenkin vain seitsenvuotiaalle Pierce Gagnonille, joka näyttelee kaikki muut esiintyjät elokuvassa pöydän alle.
Annan Looperille tunnustusta myös sen tinkimättömyydestä. Harvemmin nimittäin nähdään päähenkilöitä, jotka tekevät todella ikäviä juttuja sellaisten asioiden vuoksi joihin katsojat voivat samaistua. Hahmovetoisuus on muutenkin Looperin ohjenuora ja suurin vahvuus. Jos tällainen meno jatkuu, on ohjaaja/käsikirjoittaja Rian Johnsonilla edessään hyvin valoisa tulevaisuus.